YKAssa henkilökohtaisten valmennusten valikoimaa on kuluneena vuonna uudistettu ja laajennettu. Kun uravalmentajamme Heini Hult-Miekkavaaran luotsaamaa gradusparrausta haluttiin testata aidossa tilanteessa, kääntyi katse luontevasti suuntaani. Minulta löytyi parikymmentä sivua tekstiä sekä juuri sopiva määrä kaaosta.
Teen tutkielmaa huumeiden käyttöhuoneista ja niitä koskevasta asiantuntijakeskustelusta. Aineistossa risteävät terveyshaitat, turvallisuus, palvelujärjestelmä, oikeudelliset reunaehdot ja kysymykset ihmisarvosta. Vyyhti on yhteiskuntatieteilijälle sekä herkullinen että hankala. Kiinnostavat kysymykset eivät varsinaisesti lopu kesken, mutta jossain vaiheessa niistä pitäisi muodostaa rajattu ja valmis tutkielma.
Varasin ajan YKAn gradusparraukseen paitsi siksi, että olen sopivasti talossa töissä, myös siksi, että kaipasin ulkopuolista katsetta siihen, miten työ kannattaisi viedä maaliin. Akateeminen ohjaus kuuluu tietenkin yliopistolle.
Sparrauksessa kiinnostavaa on myös toinen taso: mitä seuraavaksi kannattaa tehdä, mihin rajallinen aika kannattaa käyttää ja millä ratkaisuilla työ saadaan etenemään?
Saavuin tapaamiseen graduntekijän varsin tunnistettavassa olotilassa: keskeneräisenä, hieman nolona, jäljessä itse luomastasi aikataulusta. Olin suunnitellut lähettäväni materiaaleja etukäteen. En ollut lähettänyt. Heinin ensimmäinen kysymys oli kuitenkin yksinkertainen: mitä tarvitset?
Tutkinto täytyi saada valmiiksi määräajassa, jotta ehtisin valmistua opintolainahyvityksen kannalta oikeassa aikataulussa. Gradussa ei siis ollut kyse vain siitä, millainen lopputuloksesta tulisi, vaan myös siitä, mitkä ratkaisut veisivät työn varmasti maaliin.
Tämän suhteen sparrauksesta olikin minulle eniten hyötyä. Keskustelussa epämääräinen paine alkoi muuttua valinnoiksi. Mitä ensin? Mihin kannattaa käyttää aikaa? Missä riittää perusteltu ratkaisu, vaikka täydellistä ei olisi tarjolla? Gradussa eteneminen vaatii usein päätöksiä jo ennen kuin niistä on täysin varma. Varmuutta syntyy käytännössä vasta kirjoittamalla, rajaamalla ja testaamalla, mikä toimii. Täydellisen ratkaisun löytämistä tärkeämpää on usein pystyä perustelemaan tekemänsä valinta.
Yksi oman työni keskeinen pohdinta koski aineiston roolitusta. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan lausunnot muodostavat graduni ytimen, mutta mukana oli myös lakivaliokunnan aineistoa, joka tuo näkyviin käyttöhuoneisiin liittyviä oikeudellisia reunaehtoja. Olin pitkään pyöritellyt sitä, miten oikeudellinen näkökulma voisi olla mukana ilman, että yhteiskuntapoliittinen tutkielma alkaa huomaamatta muuttua lainopilliseksi.
Keskustelussa ratkaisu alkoi hahmottua: lakivaliokunnan aineiston ei tarvitse muodostaa tutkielman toista päälinjaa. Se voi toimia kontekstina ja rajapintana, joka näyttää, millaisiin institutionaalisiin ja oikeudellisiin ehtoihin sosiaalipoliittiset tavoitteet käytännössä törmäävät. Yksittäisen aineisto-osan sijoittamisen ohella koko tutkielman näkökulma kirkastui.
Heinin tapa sparrata oli samaan aikaan rauhallinen ja terävä. Hän kuunteli, mihin olin itse tarttumassa, mutta palautti keskustelun olennaiseen silloin, kun kokonaisuus alkoi taas levitä. En saanut valmista mallia siihen, millainen graduni pitäisi olla. Sen sijaan sain jotain hyödyllisempää: selkeyttä siihen, mitä tehdä seuraavaksi ja miksi.
Ehkä yhtä tärkeää oli se, että tapaamisen jälkeen uskoin itsekin vähän enemmän siihen, että työ todella valmistuu.
Sparrauksen myötä graduni ei ollut valmis, mutta se oli taas hallittavampi. Sovimme seuraavista askelista. Kirkastan tutkimuskysymyksen ja aineiston roolituksen, rajaan analyysin päälinjat, hyödynnän tarvittaessa Kaisa-kirjaston asiantuntijoita, kirjoitan lakivaliokunnan osuuden tukemaan sosiaalipoliittista asetelmaa ja rakennan aikataulun, jolla työ etenee määräajassa. Paperilla tämä kuulostaa miltei banaalilta, mutta graduprosessin keskellä juuri tällainen selkeys on kullanarvoista.
Jaakko Kemppainen Kirjoittaja on Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen viestintäsuunnittelija
