Orpon hallituksen mittavia työelämäreformeja on toistuvasti perusteltu pohjoismaisella mallilla ja sillä, että on uskallettava tehdä samoja uudistuksia kuin muissa Pohjoismaissa. Mutta mikä se pohjoismainen malli on?
Viime syksynä perustettu Uuden talousajattelun keskus (UTAK) julkaisi juuri työmarkkinatutkija Ilkka Kärrylän raportin Pohjoismainen malli ja sen neljä poikkeusta. Raportissa tuodaan yhteen ja vertaillaan eri Pohjoismaiden työmarkkinoihin liittyviä lakeja ja käytäntöjä.
Orpon hallitus on perustellut työelämäuudistuksia pohjoismaisella mallilla, mutta ei ole olemassa mitään yhtä pohjoismaista mallia. Vitsikkäästi voidaan sanoa, että olemassa laskutavasta riippuen neljä tai viisi poikkeusta pohjoismaisesta mallista, eli käytännössä jokaisella maalla on omat systeeminsä – hyvine ja huonoine puolineen. Pohjoismaiseen malliin viittaaminen näyttääkin olevan retorinen keino, jolla on tarkoitus hakea kansan tukea omille toimilleen menemällä mahdollisimman epämääräisen käsitteen taakse. Mitä epämääräisempi, sen vaikeampi tavan tallaajan on sitä ymmärtää ja kyseenalaistaa.
Mitä siis tarkoittaa, kun pääministeri paaluttaa: “Teemme uudistukset, jotka on jo muissa Pohjoismaissa tehty”. Kärrylän mukaan Orpon hallituksen yhdeksästä keskeisestä muutoksesta vain 2–4 tulkinnasta riippuen on voimassa kussakin Pohjoismaassa.
Johtopäätös Pohjoismaiden työmarkkinoiden vertailun perusteella on, että Orpon reformipaketti on poikkeuksellinen kolmikannan ohitus laajuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan ja toisen työmarkkinaosapuolen näkemysten sivuuttamisessaan. Toisin sanoen missään Pohjoismaassa ei ole aiemmin tehty näin suuria työelämää koskevia lakimuutoksia hallituksen sanelupolitiikalla.
Tapa viedä uudistuksia läpi ei ole herättänyt kansassa suurta luottamusta. Ylen selvityksen mukaan 63 % suomalaisista on tyytymättömiä tai erittäin tyytymättömiä hallituksen toimintaan työmarkkinoiden uudistamisessa. Ilman sarvia ja hampaita onkin kysyttävä, onko Orpon hallituksen tosiasiallinen tavoite yleissitovuuden tuhoon tähtäävä kosto mielestään vuosikymmeniä kenkkuilleelle ay-liikkeelle? Onko hampaankolossa aiempien vuosien vesittyneet yritykset uudistaa työmarkkinoita?
Jos näin on, tuntuu hieman kohtuuttomalta vierittää uudistusten epäonnistumista työntekijäjärjestöjen hartioille. Niistä on vastuussa kaikenlaiset osapuolet. Esimerkiksi Sipilän hallituksen johdolla tehty yritys paikallisen sopimisen mallin solmimisesta kaatui, ei EK:n, ei liioin palkansaajaliikkeen, vaan yksin Suomen Yrittäjien vastustukseen. Nyt reformeja kuitenkin toteutetaan suoraan Suomen Yrittäjien hallitusohjelmatavoitteiden perusteella, vaikka sopua niistä työmarkkinaosapuolten välillä ei ole. Ei tunnu kovin tasapainoiselta.
EK:n entinen johtaja, sivutoiminen sovittelija Jukka Ahtela on tuottanut oman raporttinsa Sopiminen, osallistuminen ja luottamus – Mitä voimme oppia Ruotsin ja Saksan työmarkkinajärjestelmistä? Akava Worksin toimeksiannosta. Ahtelan mukaan Suomen työmarkkinoilla on tulevaisuuteen kaksi vaihtoehtoista skenaariota: joko sopimisen kulttuuria vahvistetaan ja tasapainoisia neuvottelusuhteita kehitetään, tai työehtosopimusjärjestelmä “kelottuu” ja poliittisen päätöksenteon rooli kasvaa työmarkkinoiden uudistamisessa. Ahtelan mukaan muut pohjoismaat kulkevat vahvasti tuota ensimmäistä polkua.
Vaikka työmarkkinajärjestelmän tulee ilman muuta seurata aikaansa, Orpon hallituksen työelämäreformeissa palkansaajan näkökulma näyttää jääneen täysin paitsioon. Uudistusten sisältöjä vielä perustavanlaatuisempi ongelma on kuitenkin tapa, jolla niitä nyt tehdään – ja se ei ainakaan ole kovin pohjoismaista.
Salla Merikukka YKAn viestintäpäällikkö
