Minna Salonen: Epidemia, joka vaatii toimia meiltä

Olihan niitä yksilötason riskitekijöitä. Olin tunnollinen ja murehtimiseen taipuvainen työntekijä ja erityisesti nuorempana kohtuuttoman vaativa itseäni kohtaan. Mutta oli myös voimavaratekijöitä. Koin työn iloa, työni oli merkityksellistä ja tahdoin oppia uutta. Lopulta vaikea työuupumus tuli hyökyaallon lailla. 

Uuvuin työssäni kuutisen vuotta sitten, ja olen kuntoutustuella masennuksen takia. Sitä ennen tein töitä julkisella ja järjestösektorilla parikymmentä vuotta. Työ ei ollut minulle oikeastaan vain työtä, vaan ennemminkin elämäntehtävä, mahdollisuus toimia paremman maailman puolesta. Kuulostaako idealistin burnoutreseptiltä? Sitähän se taisi osin olla. Mutta kolikolla on toinenkin puoli.  

Pätkätöiden epävarmuus. Työyhteisön henkilökonfliktit johtajuustasolla. Epäasiallinen kohtelu. Kohtuuton työmäärä. Eettinen stressi. Siinä työuupumukseni juurisyitä vuosien varrelta. Turhauttavaa on, että syitä tulkitaan yhä herkästi yksilön psykiatrisiksi ongelmiksi. Tarkoituksenmukaisempi interventio voisi joskus olla työnohjaus koko työyhteisölle ja työn rajaamisen aktiivinen tuki. 

Työuupumus on iso yhteiskunnallinen haaste. Työterveyslaitoksen Miten Suomi voi? -seurantatutkimuksen (2024) mukaan noin joka neljännellä suomalaisella on yhä kohonnut riski työuupumukseen tai todennäköinen työuupumus. On selvää, että lukua ei saada laskuun hengitysharjoituksilla. Millainen voisi olla ammattiliittojen rooli työkykyisyyden edistäjinä?

Lopulta moni asia palaa politiikkaan ja arvoihin. Jos tai kun säästäminen, tehostaminen ja parempi tuottavuus ovat politiikan kyseenalaistamattomia ja ensisijaisia päämääriä, miten käy inhimillisemmän työelämän? Miten työuupumusepidemia saadaan taittumaan, jos isot linjat vievät mattoa jaksamisen alta? 

Synkistelystä huolimatta ei ole syytä epätoivoon. Meissä yhteiskuntatieteilijöissä on valtava muutosvoima haastaa jaksamisen kannalta kestämätöntä työelämää niin teoriassa kuin käytännössä. Jos työtehtäviä tulvii pöydälle, mistä voi karsia tai laskea tasoa? Saako työntekijä siihen tukea vai jääkö liian yksin? Onko työkykyjohtaminen osa arkea vai intraan hautautunut toimintamalli? Taito nostaa haitallisia kuormitustekijöitä esiin ennakoivasti ja ratkaisukeskeisesti on yhä tärkeämpi. Myös rohkeita visioita tarvitaan. Mitä vaikkapa työpaikkademokratia voisi tarkoittaa työkyvyn kannalta? 

Minäkin olen löytänyt jälleen itsestäni maailmanparantajaa. Viime kesänä olin mukana järjestämässä mielenosoitusta Helsingissä paremman mielenterveyspolitiikan puolesta. 

Minna Salonen
VTM, sosiaalipsykologi–sosiaalityöntekijä, koulutettu kokemusasiantuntija 

Kirjoitus löytyy myös YKAn tuoreesta vuosijulkaisusta, joka on postitettu liiton jäsenille sekä lisäksi siihen voi tutustua osoitteessa yka.fi/vuosijulkaisu.