Unelmia ja utopioita → Antton Rönnholmin visio työelämästä 2100-luvulla
Kutsuimme eri alojen asiantuntijoita ideoimaan ja pohtimaan kanssamme millaisista elementeistä toimiva työelämä Suomessa rakentuu 2100-luvulla.
Tekoäly, ilmastokriisi, väestön vanheneminen ja koulutustason madaltuminen haastavat työelämää, mutta geopolitiikan asiantuntija Antton Rönnholmin mukaan ne ovat ratkaistavissa tarttumalla plastisuuden hetkiin. Niiden aikana yhteiskunta on otollisessa vaiheessa muokkaantumiseen. ”Jos yhteinen vastauksemme on, että me osaamme käyttää koneita, mutta emme halua totella niitä, yhteinen agenda on pikaisesti laitettava toteen panostuksina koulutukseen, työelämän dialogiin ja rohkeuteen näyttää suuntaa”, hän kirjoittaa.
Noin kymmenen vuotta sitten olin Elinkeinoelämän valtuuskunnan tilaisuudessa. Siellä tunnettu pankkiiri piti mukaansatempaavan esitelmän siitä, mitä teknologisen muutoksen myötä maailmassa, Suomessa ja sen työmarkkinoilla tulee tapahtumaan. Narratiivista muistan selkeästi lähinnä, miten voittajat ja häviäjät jakautuvat ja miten erityisesti pankki- ja vakuutussektorilla olevista työpaikoista katoaa valtaosa automaation ja tekoälyn myötä. Kiinnitin asiaan erityistä huomiota, sillä vakuutusala työllistää myös yllättävän monta yhteiskunta-alan korkeakoulutettua. Ennustuksen mukaan uudet teknologiset järjestelmät ovat ylivertaisen tehokkaita ja halpoja työntekijöihin nähden, ja näin valtaosa heistä jää tulevaisuudessa työttömiksi.
Samalla kisan voittajat ottavat entistä suuremman osan työ- ja pääomatulojen kakusta. Näillä kotitalouksilla on merkittävä rooli työllistäjinä, sillä toimettomaksi jääneet hakeutuvat töihin puutarhanhoitoon, lastenhoitajiksi ja muihin palvelutehtäviin. Tätä kokonaisuutta tulisi valtion vuorostaan subventoida perustulolla esimerkiksi niin, että palkaksi muodostuu 500 euroa julkiselta ja toinen samanlainen kotitaloudelta. Tätä varten verotusta tulee luonnollisesti myös keventää. Toisin sanoen: esimerkiksi teknisen tai taloudellisen alan opistotutkinnon tai miksei alemman korkeakoulututkinnonkin suorittaneet vakuutusalan työntekijät siirtyisivät parin vuosikymmenen työuran jälkeen täysipäiväisesti haravoimaan tonnilla kuukaudessa.
Esityksen jälkeen tilaisuuteen kutsuttujen kesken käytiin keskustelu, jossa kiiteltiin raikkaita, rohkeita ja ennen kaikkea realistisia ajatuksia. Kehityksen vääjäämättömyyttä komppasi muun muassa eräs nuori kansanedustaja, joka sittemmin nousi puolueensa puheenjohtajaksi ja ministeriksi. Jäin pohtimaan, oliko yleisö aidosti ymmärtänyt, mitä se juuri kuuli, oliko se kenties liian häveliästä väittämään vastaan (sillä onhan varakkuus on jo itsessään todiste asiantuntemuksesta) vai oliko se tosiaan samaa mieltä? Kaikki kolme voivat olla totta yhtä aikaa, sillä en muista suomalaisen poliittisen tai taloudellisen järjestelmän huipulta juuri yhtään omaperäistä puheenvuoroa siitä, mihin olemme varsinaisesti menossa ja ennen kaikkea mitä meidän tulisi tehdä, jotta emme joudu sinne, missä emme halua olla.
Pankkiirin hahmottelema skenaario ei vielä vuosikymmenessä toteutunut, mutta se ei tarkoita, etteikö niin voisi käydä. Valintoja siitä, miltä työelämä tulee näyttämään vuonna 2050 tai 2100, tehdään koko ajan. Ja ennen kaikkea ne tehdään valtaapitävien ideologisista premisseistä ja heidän ihmiskuvansa pohjalta. Onko kaikista osallistumaan vai vain joistakin voittamaan – tai ottavatko koneet lopuksi vallan? Ja jos ottavat, kuka ne omistaa.
Kirjoitus on silmäys työelämän haasteisiin sisältäen lyhyet keskustelut siitä, mistä työelämä koostuu niin nyt kuin 2100; ihmisistä ja heidän osaamisestaan, työvälineistä eli teknologioista ja työskentelyn tavoista, taloudesta joka joko mahdollistaa uutta tai näivettyy, ja valinnoista, joita olisi tehtävä.
En tiedä, miltä työelämä näyttää vuonna 2100. En osaa arvata, mikä teknologia seuraavaksi murtautuu esiin tai mitä me ja tulevat polvet päätämme. Yritän tässä tekstissä raapaista sitä, mitkä asiat eivät muutu, mitkä varmasti muuttuvat, ja mitkä ovat sellaisia, jotka muuttuvat, mutta joiden suuntaan ja toteutukseen voimme vaikuttaa.
1940-luvusta on yhtä pitkä aika kuin tästä 2100-luvulle. Mietin, olisinko osannut ennustaa nykyistä tilannetta, jos olisin elänyt 80 vuotta sitten. Mitä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen liittyviä suunnitelmia minulla olisi pitänyt olla mielessäni, jotta Suomi ja sen työelämä olisivat sellaisia kuin nyt, sikäli kun tällaista Suomea olisin tavoitellut?
Usein sanotaan, että pohjan nykyiselle kehitykselle loi niin sanottu talvisodan henki. Kansakunta eheytyi ulkoisen uhan edessä ja päätti – sillä oli malttia – vaurastua. Jos mietin keskeisiä ja konkreettisia poliittisia päätöksiä, joita 1940-luvulta lähtien on tehty, löydän itseni perusasioiden ääreltä.
Kun vielä 1940-luvulla Suomessa kuoli 50 vauvaa tuhatta syntynyttä kohden, 2020-luvulla luku on ollut noin kaksi. Kehitystä on siivittänyt lääketieteen edistys: neuvolajärjestelmä ja rokotusohjelmat. Lapsuuden jälkeen ihmisen on jaksettava kouluttautua ja toimia työelämässä. Ja siinä missä sodan jälkeen elinajanodote oli Suomessa noin 50–55 vuotta, nyt se on noin 82. Sotesektorin kehitys kansanterveyslaista eteenpäin olisi oma aiheensa, mutta laaja sosiaaliturvajärjestelmä, joka sisältää työttömyysturvan ja sairausvakuutuksen, progressiivinen verotus ja erilaiset tulonsiirrot ovat tasanneet suomalaisten varallisuutta ja sitä kautta toimintakyvyn eroja. Yhteiskunta-alan ihmisille osaaminen ja koulutus tulevat tietysti tärkeänä osatekijänä nykyisen työelämän rakentamisessa. Peruskoulu lienee syy siihen, että 1940-luvun eriytyneistä ja sosiaalisesti erottelevista koulutuspoluista on tultu siihen, että kaikki nuoret suorittavat toisen asteen koulutuksen ja iso osa korkea-asteen tutkinnon. Kumpikin sukupuoli osallistuu työelämään OECD:n huipputasolla, koska aikanaan säädettiin tasa-arvolaki, on päivähoito ja vanhempainvapaat.
Historiallinen katsaus tuntui ehkä tarpeettomalta tai anakronistiselta, mutta tarkoitukseni oli lyhyesti kuvata, miten sodanjälkeisen ajan länsimaissa oli halu päättää tehdä vanhoista yhteiskunnista uusia. Tämän mahdollistivat demografia ja tuottavuuden ja talouden kasvu.
Joillakin tapahtumilla tai päätöksillä voi olla kauaskantoisia vaikutuksia, jos käsillä on plastisuuden hetki. Se on välivaihe, jossa yhteiskunta on otollisessa tilassa. Kuten lasinpuhalluksessa: Massaa voi muokata sen ollessa kuumaa, mutta kylmetessään se jähmettyy tiettyyn muotoon. Muoto voi muuttua vain, jos tulee uutta energiaa sulattamaan sen tai jos – kuten pinnaltaan kovissa yhteiskunnissa – se särkyy.
Suomessa muistelemme mielellämme talvisodan henkeä ja sen hehkua. Kaikki puhalsivat yhteen nuotioon. Minusta koronapandemia ja sen vaatima nopea sopeutumistarve niin työntekijöiden kuin työnantajien puolelta ja radikaalit muutokset työn tekemisen tapoihin oli eräänlainen plastisuuden hetki. Käsillä oli ulkoisen uhan ja olosuhteiden tuottama nivelkohta, jossa niin työn järjestämistä, erilaisia tukimalleja kuin kulttuuria oli mahdollista määrittää uudelleen.
Keväällä 2026 tätä kirjoittaessani työttömyysluvut näyttävät lohduttomilta ja kuluttajien luottamus talouteen on pohjalukemissa. Samalla kun säädetyt rajoitukset ja pakot iskevät työnhakijoihin, on käynnissä keskustelu etätyön vaikutuksista. EK:n kyselyssä 56 prosenttia yrityksistä arvioi, että etätyö hidastaa Suomen talouskasvua. EK selvitti siis, miltä johtajista tuntuu – ei, miten asia oikeasti on. Silti kannat muodostetaan ja päätökset tehdään sen perusteella.
Poikkeusaika jatkui Venäjän hyökkäyssodan takia turvallisuuspoliittisella myllerryksellä, joka asetti meille suomalaisille eksistentiaalisia kysymyksiä. Plastinen hetki ulottui ulkopolitiikan dogmeihin, ja ne valettiin uudelleen Nato-jäsenyydeksi. Mutta kun puhutaan tulevaisuuden työelämän vaatimista haasteista ja niihin valmistautumisesta, missä on talvisodan henki?
Työskentelin muutaman vuoden Kansainvälisen työjärjestön (ILO) palveluksessa. Se on hahmottanut useita megatrendejä, jotka muokkaavat työn tulevaisuutta.
Listaan voisi lisätä ehkä vielä Suomelle spesifit keskustelut ja yhteiskuntaosaajia varmasti puhuttelevan kysymyksen demokratian tulevaisuudesta. Tulevaisuuteen liittyy aina myös tuntematon tuntematon eli asioita, joita emme tiedä ja joista emme ehkä edes ymmärrä, mitä niistä olisi tiedettävä.
Maailmanhistoriallinen kehityskulku on, että väestönkasvu muuttuu talouskasvuksi ja talouskasvu muiksi kyvykkyyksiksi kansanterveydestä puolustukseen. Peruskysymys on, onko suomalaisia riittävästi työelämässä vuonna 2100.
YK:n väestöennusteiden mukaan maailman väkiluku saavuttaa kymmenen miljardia noin vuonna 2086 ja pysyy suunnilleen vakiona vuosisadan loppuun asti. Samalla väestö ikääntyy merkittävästi.
Suomi on siirtynyt uuteen aikakauteen. Vuonna 2023 muuttovoitto – eli maahan tulleiden ja maasta lähteneiden erotus – ylitti ensimmäistä kertaa syntyneiden määrän. Toisin sanoen väestö ei enää kasva luonnollisen väestönlisäyksen varassa, vaan siksi, että Suomeen muuttaa enemmän ihmisiä kuin täältä lähtee.
Tilastokeskus otti vuonna 2024 käyttöön oletuksen 40 000 hengen vuotuisesta muuttovoitosta. Tällä oletuksella väestö kasvaisi 6,5 miljoonaan vuoteen 2070 mennessä.
Näyttää siltä, että elinajanodote nousee, mutta sen vaikutus väestön määrään jää maltilliseksi. Syntyvyys pysyy matalana, ja väestön uusiutumistason 2,1 saavuttaminen pysyvästi on epätodennäköistä. Toisin sanoen syntyvyyden varaan ei voi laskea väestönkasvua, ja sen vaikutus realisoituu joka tapauksessa vasta 25 vuoden viiveellä. Nettomaahanmuutto on suuri – ja ainoa – mahdollisuus.
Näiden lukujen valossa riittävään työvoiman saatavuuteen 2100-luvulla ei ole muuta tietä kuin tavoitteellinen muuttovoittopolitiikka, jossa asetetaan vuotuinen, Tilastokeskuksen ennustetta lähellä oleva muuttovoittotavoite. Sen mukaan tulee sitten virittää kotoutumisen resurssit ja alueelliset asuntotarpeet ja sopeuttaa luvitus sujuvaksi. Ihmisillä, myös muilla kuin suomalaisilla, on perhe ja mitä sujuvampaa tuleminen, oleminen ja eläminen on, sitä todennäköisempää on jääminen ja työllistyminen. Tähän liittyvät kielitaidot ja tutkintojen tunnustaminen.
Väestöltään voimakkaimmin kasvava manner on Afrikka. Samalla Aasiasta saattaisi olla helpompi tulla ja ottaa vastaan työperäistä maahanmuuttoa. Vuonna 2024 EU myönsi ennätykselliset 3,5 miljoonaa ensimmäistä oleskelulupaa, joista merkittävä osa oli työtä varten. Lähtijäpotentiaali on suurin Etelä-Aasiassa (Intia, Pakistan, Bangladesh), kun taas Itä-Aasiassa (Japani, Korea, Kiina, Thaimaa) väestö ikääntyy nopeasti ja pitkällä aikavälillä nettolähtö pienenee.
Suuntaisin ainakin aluksi markkinoinnin erityisesti Kaakkois-Aasiaan eli Filippiineille, Indonesiaan, Vietnamiin ja Nepaliin. Nämä maat jatkavat työvoiman vientiä, etenkin hoiva- ja palvelualoille. Kasvu Aasiassa toki hidastuu, koska hedelmällisyys laskee, mutta migration hump -ilmiö kertoo, että kun maat vaurastuvat alemmalle ja keskitasolle, lähtöpaine usein ensin kasvaa. Se alkaa laskea vasta ylemmän keskitulon saavuttamisen jälkeen. Siksi työperäinen muutto Eurooppaan todennäköisesti jatkuu vielä 2040-luvulla, vaikka lähtömaiden talous kehittyy. Vaikka Suomi kykenisi kertomaan, millaisia tulijoita se työmarkkinoilleen tavoittelee, heidän löytämisessään ja kotouttamisessaan onnistuminen edellyttää päämäärätietoista työtä.
Parhaimmillaan yhteiskuntatieteilijän on 2100-luvulla helppo rekrytoida työkavereita, sillä hakijoita on. Työelämä on kulttuurisesti paljon heterogeenisempää kuin nykymuodossaan ja erityistaitoihin kuuluu eteläaasialaisten kulttuurien tuntemus. Työmarkkinoiden uussuomalaiset ovat järjestäytyneitä ja saavat samasta työstä samaa palkkaa suomalaisten kollegojensa kanssa. Joulukinkku ehkä tarjoillaan kevätrullana.
Ilmastonmuutoksen osalta tilanne ei näytä globaalilla tasolla hyvältä, mutta ehkä Suomen osalta kuitenkin vähemmän katastrofilta kuin muualla.
Ilmastonmuutoksella on yllättäviä vaikutuksia. ILO:n selvitysten mukaan tällä hetkellä 150 miljoonaa 5–17-vuotiasta lasta tekee työtä ja ilmastonmuutos lisännee lapsityövoiman käyttöä erityisesti maataloudessa, jossa jo nyt tehdään 70 prosenttia kaikesta lapsityöstä. Samalla jo nyt yli 2,4 miljardia työntekijää altistuu liialliselle kuumuudelle jossain vaiheessa uransa aikana.
Demografiaan vaikuttavat luonnollisesti muuttoliikkeet. Jos ja kun ilmastonmuutos etenee nykyisellä vauhdilla, on jo 2080-luvulla iso osa eteläisen pallonpuoliskon alueista varsin haastavia elinoloiltaan. Työmarkkinoille tulijoiden osalta kyse ei ehkä ole valinnasta vaan pakosta.
Maailma on epävakaa niin sään kuin politiikan osalta, ja näiden välillä on enenevässä määrin kausaliteetti. Vuoteen 2100 mennessä merenpinta on noussut IPCC:n mukaan kenties 75 senttimetriä. ICARDA eli siemenpankki, joka säilöö kuivissa ja kuumissa olosuhteissa selviävien ravintokasvien siemeniä, joutui jo kertaalleen turvautumaan Svalbardin Global Seed Vaultin varantoihin, koska sen kokoelmia hävitettiin Syyrian kansannousussa.
Uusia työpaikkoja syntynee uusiutuvan energian alalle sekä kiertotalouden ratkaisujen ja energiatehokkuuden kehittämiseen. Tulee uusia biohiili-, hiilidioksidin talteenotto – ja vesialan teknologioita. Ilmastoriskeihin sopeutuminen edellyttää rakentamisen ja infrastruktuurin kunnossapidon innovaatioita ja sään ääriolosuhteisiin varautumista. Matkalla työelämään 2100 tarvitaan agronomeja, säätieteilijöitä ja kunnallistekniikan asiantuntijoita, ja muutos vaatii yhteiskuntaosaajilta todennäköisesti nykyistä enemmän fysikaalisten ilmiöiden ymmärtämistä. Mitä enemmän pystymme ristiinpölyttämään insinööri- ja ihmistieteitä, sitä todennäköisemmin kummatkin säilyvät relevantteina työmarkkinoiden näkökulmasta.
Pohdin myös, mitä lämmönnousu merkitsee ajatustyöläisille, sillä kuumuus vaikeuttaa ajattelua todistetusti. Hiilidioksidi ei ole pelkkä ilmastonmuutoksen kiihdyttäjä, vaan sillä on myös suoria fysiologisia vaikutuksia hengitysilman kautta. Vaikutukset näkyvät erityisesti sisätiloissa, joissa hiilidioksidipitoisuus voi kohota moninkertaiseksi ulkoilmaan verrattuna. Jo lievä sisäilman lämmönnousu heikentää päätöksentekokykyä, keskittymistä ja ongelmanratkaisua ja pitkäaikainen altistus voi heikentää oppimista ja työtehoa. Eli ennusteissa, joissa hiilidioksidipitoisuudet nousisivat lähelle 900–1000 ppm vuosisadan lopussa, riskit kasvavat huomattavasti.
Välillä tuntuu, että osassa maailman maita ihmiset äänestävät jo nyt muovipussi päässä, mutta on aidosti kiinnostava pohtia, mitä vaikutuksia yhteiskunnalliseen kehitykseen ja korkeasti koulutettujen työelämään on sillä, jos me kollektiivisesti tyhmenemme.
Laiskuus on ajanut ihmistä aina mielikuvituksellisimpiin innovaatioihin. Nyt sanotaan, että teknologinen murros on ennennäkemätön, sillä automaatio, tekoäly ja digitalisaatio muuttavat työelämän totaalisesti. Samalla 80 vuoden ajanjakso 1950-luvulta taaksepäin tuotti sähkön valjastamisen, polttomoottorin, kemianteollisuuden ja kaiken, mille nykyinen taloutemme rakentuu. Mutta on turha kilpailla, koska muutos on ollut tai on suurin. Jokainen maailmanaika ja sukupolvi haluaa olla erityinen. Joten olkaamme sitä.
Generatiivinen tekoäly muuttanee erityisesti asiantuntijoiden toimistotyötä. Toistaiseksi se on useimmiten täydentänyt eikä vielä korvannut työnkuvaa, mutta pian siitä tulee itseohjautuvaa. Palvelurobotit tuovat nyt kauppakasseja, mutta tulevaisuudessa kyborgit tekevät varmasti monia raskaampia töitä. Kvanttilaskenta ratkaissee monia nyt ratkaisemattomia pulmia, joita en ymmärrä.
Energian tuotannossa aurinko ja tuuli vastaavat jo nyt merkittävältä osalta kapasiteetin kasvusta, ja hajautus muokkaa niin sähkön tuotantoa kuin siirtoa. Varastointi lienee ratkaistu vuosisadan loppuun mennessä. Bio- ja neuroteknologia pidentävät laadukkaita elinvuosia, ja elinennuste nyt syntyville on niin pitkä, että he ehkä ovat työelämässä vielä 2100-luvulla.
Entä miten pitkälle geenimanipulaatio etenee? Syntyykö esimerkiksi Kiinassa vihdoin uusi ihminen? Hyväksymmekö kohtalomme työelämän neandertalilaisina, jos markkinoille saapuvat ylivertaisella älykkyysosamäärällä varustetut, mutta vailla kyseenalaistamiskykyä olevat imperiumin sotilaat?
Miljardöörit ovat laajentamassa etupiirejään avaruuteen. Sikäli kun päästötöntä energiaa on saatavilla riittävän ajoissa, edes taivaankansi ei ole teknologisen kehityksen rajana.
Arvioitu on, että rutiinitehtävät kuten vaikkapa kirjanpito ja moni tuotantotyö ovat automaation uhkaamia ja samalla jotkut asiantuntijatehtävät lisääntyvät. Kehitys johtaisi työmarkkinoiden polarisaatioon, jossa keskitasoiset työt vähenevät ja korkean ja matalan osaamistason työt kasvavat. Toisaalta ajatellaan, että kaikki suorittava työ katoaa.
Tuotannontekijöistä ihmisen työ on merkittävä kustannus, ja investoinneilla teknologiaan on aina pyritty säästöihin ja lopulta tuottavuuden kasvuun. Tällä hetkellä niin meitä kaikkia arjessamme kuin asiantuntijoita töissään totutetaan kustannukset alittavalla saalistushinnoittelulla tekoälyteknologioiden käyttäjiksi. Jo pian vaikkapa kahdeksan hengen tiimi on kutistunut kolmeen tekijään, jotka pyörittävät hommiaan kielimalleilla, ja kustannukset ovat laskeneet lähes samassa suhteessa. Mutta mitä sitten kun tokeneista tuleekin maksaa markkina- tai monopolihinta? Entry-tason työpaikat ovat kadonneet, mutta kolmen Kallen palkan nostaakin yksi Claude.
Automatisaation tutkija David Autor arvioi, että vaativimpien työtehtävien korvautuminen tekoälyllä voisi parantaa alemman koulutustason työntekijöiden asemaa niin, että esimerkiksi sairaanhoitaja voisi tehdä osan lääkärien tehtävistä. Mitä se tarkoittaisi ykalaisille ja vastaavia tutkintoja suorittaneille akavalaisille? Eli tarvitaanko hallintotieteilijää tekemään EU-projektin arviointia tai edes erikoistunutta sosiaalityöntekijää arvioimaan perheen tilannetta vai voiko ne tehdä vähemmän koulutettu ihminen tekoäly tukenaan?
Työtehtävät toivottavasti yhdistyvät yhä enemmän inhimillisiä taitoja vaativiin töihin, joissa luovuus, vuorovaikutus ja empatia korostuvat. Ne ovat ennen kaikkea ihmisen ominaisuuksia. Toivon, että ihmiset tekevät työtä tulevaisuudessakin, sillä olemme homo habilis ja sapiens, kätevä ja ajatteleva ihminen, jonka elämän merkityksellisyys kumpuaa vuorovaikutuksesta ja merkityksellisyyden kokemuksesta. Työllämme tulee olla tarkoitus, jotta elämällämme on täysi tarkoitus. Valtaosa meistä haluaa toimia oikein, tehdä hyvää ja nähdä työnsä tulokset myös vuonna 2100.
Yhteiskuntaosaajien osalta keskeinen kysymys liittyy siihen, kuka arvioi, mikä on oikein ja väärin. Miten kasvun hedelmät jaetaan vai saako joku kaiken ja moni ei mitään? Teknologisten innovaatioiden omistuksen keskittyessä ja keskipalkkaisten töiden vähentyessä jälkimmäinen on aito riski. Ja jos työntekijät eivät ole järjestäytyneet, voi olla varma, että työssä tuotetut innovaatiot jäävät kaikki työnantajalle siinä missä alustat imevät yksilön datan vailla korvausta.
Iso data ja sen hyödyntäminen on ollut viimeisten vuosien iskulause. Toimiessani YKA:n puheenjohtajana päätimme liittona lähteä hyödyntämää tätä maksimaalisesti, eikä päätös ollut väärä. Sokea luottamus ison datan autuuteen on kuitenkin riski yhteiskunnille ja sen osaajille. Koneille ei voi luovuttaa tulkintavaltaa.
”Data on uusi öljy”, kuuluu kuuluisa vertaus. Sikäli tässä on vinha perä, että datan, kuten öljyn, louhinta, jalostus ja käyttö saastuttavat maata ja ilmaa. Se ohjaa meidät laskennalliseen ajatteluun ja samalla laiskistaa omaa kykyämme analysoida ja haastaa valmiita päätelmiä. Hyödyistään huolimatta datatalous luo yhteiskuntaan syviä jakolinjoja, jotka johtuvat vääristä luokituksista ja populismin kiihdyttämästä fundamentalismista. Öljy loppuu ennen pitkää, mutta datatalouden kulta-aika on vasta edessäpäin. Matkalla 2100-luvulle yhteiskuntaosaajan on kyettävä lukemaan tilastoja itse eikä luotettava siihen, mitä kone kertoo. Monet dataohjatut hallintajärjestelmät nimittäin toistavat eri tavoin sortavia toimintamalleja, koska vinoumat on koodattu niihin jo juuritasolla. Osa lakkaa toimimasta kuluttajille, kun joku autokraatti niin päättää, kuten hiljattain Fable 5:n käyttäjät saivat todistaa.
Teknologiamurroksen rinnalla on jo käynnistynyt kamppailu siitä, kuka kantaa automaation riskin ja kuka omistaa työntekijän osaamisen. Yllättävä ennakkotapaus tulee Kiinasta. Hangzhoulainen tuomioistuin linjasi keväällä 2026, että työntekijän irtisanominen siksi, että tekoäly oli automatisoinut hänen tehtävänsä, oli laitonta: yritys ei voi yksipuolisesti irtisanoa tai alentaa palkkoja vetoamalla teknologiseen kehitykseen. Kiina, siis kommunistinen kapitalismi lähes vailla kansalaisten poliittisia oikeuksia, on ulottanut yli 200 miljoonaan alustatyöntekijään säännöt, jotka edellyttävät algoritmien läpinäkyvyyttä, vähimmäispalkkaa ja enimmäistyöaikoja. Niiden noudattaminen on rakennettu suoraan sovelluksiin.
Autoritaarisen valtion motiivina on toki yhteiskuntarauha eikä työväenliike. Yhdysvalloissa vastaavaa suojaa ei ole lainkaan – eikä liioin jäljellä kyllä juuri kumpaakaan mainituista motiiveista. Mutta suunta on huomionarvoinen: siellä missä tekoälyä kehitetään kovimmalla vauhdilla, työntekijän suojaa rakennetaan jo oikeuskäytännöllä ja sääntelyllä. Suomen ja EU:n on valittava oma linjansa ennen kuin markkinat valitsevat sen puolestamme.
Toinen edessä oleva taisto koskee osaamisen tislaamista. Kiinassa on levinnyt työkalu, joka paketoi lähtevän työntekijän sähköpostit, pikaviestit ja työnkulut tekoälyagentiksi, joka jatkaa tämän tehtäviä, jopa esittäytyen entisen kollegan digitaalisena jatkeena. Kiinalaisessa keskustelussa on vaadittu, että ammattitaito ja työtavat ovat työntekijän henkilökohtaista omaisuutta, eivät yrityksen vapaasti hyödynnettävää dataa. Kysymys osuu suoraan edunvalvonnan ytimeen: jos järjestäytymättömän työntekijän innovaatiot valuvat jo nyt korvauksetta työnantajalle, tekoälyn aikakaudella hän voi luovuttaa myös ammatillisen minänsä. Kuka omistaa työssä syntyneen datan, sillä koulutetun mallin ja entisen työntekijän tyylillä toimivan agentin – ja kuka saa korvauksen? Vuoteen 2100 mennessä työehtosopimuksissa lienee oma lukunsa osaamisdatan käytöstä, tai sitten se on menetetty neuvottelematta.
Eurooppa ei ole tyhjän päällä: EU:n tekoälyasetus luokittelee työelämän tekoälysovellukset, kuten rekrytoinnin ja työsuorituksen arvioinnin, korkean riskin järjestelmiksi, ja alustatyödirektiivi tuo algoritmiselle johtamiselle läpinäkyvyys- ja ihmisvalvontavaatimukset. Matkalla vuoteen 2100 kestäviä periaatteita lienevät oikeus tietää, milloin päätöksen tekee kone, oikeus saada ihminen arvioimaan koneen päätös uudelleen ja velvollisuus jakaa automaation tuottavuushyödyt myös niille, joiden työstä ja datasta ne on tislattu.
Tarkkana saa olla myös AI washingin kanssa: tekoälyä käytetään jo nyt selityksenä irtisanomisille, joiden todelliset syyt ovat ylirekrytoinnissa tai heikossa kysynnässä. Yhteiskuntaosaajan tehtävä on erottaa nämä toisistaan – ja vaatia, että teknologinen kehitys perustellaan edistyksellä eikä sillä vain perustella taantumista.
Ajattelin yhdistää kysymysten käsittelyyn vähän sukupuolinäkökulmaa ja psykologista kuormitusta.
Koronapandemia teki etätyöstä arkea monille, mutta ei kaikille. Hoiva-alat, koulut, kuljetus ja palvelut – alat joilla työskentelee paljon naisia ja vähemmistöjä – eivät voineet eivätkä voi siirtyä etätyöhön nyt tai näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Etätyö voi siis kasvattaa eroja toimihenkilöiden ja työntekijöiden välillä. Samalla se vaikuttaa terveyteen ja tuloihin eri tavoin sukupuolten välillä.
Naiset tekevät yhä enemmän hoivatyötä kotona. Etätyö voi auttaa yhdistämään työn ja perheen, mutta se voi myös lisätä kotityön kuormaa ja vaikeuttaa urakehitystä, jos “poissa silmistä on poissa mielestä”. Etäily lisää usein sekä palkkatyötä että kotitöitä, joten on ratkaistava, miten parantaa työn ja vapaa-ajan tasapainoa. Suomen työmarkkina on yhä varsin sukupuolittunut, mutta pyrimmekö aidosti muuttamaan sitä? Alueellisesti etätyö voi mahdollistaa muuttoliikkeen pois suurkaupungeista ja antaa maaseudulle lisäboostia. Mitä päätöksiä tämä vaatii ja paljonko ollaan valmiita sijoittamaan koko maan asuttuna pitämiseen?
Alustojen kautta välitettävä työ ja lyhyet keikat ovat lisääntyneet. Työnvälittäjän näkökulmasta tällaista työtä tekevät nähdään usein itsenäisinä yrittäjinä eikä työntekijöinä. Heillä ei siis ole ole työsuhdeturvaa, lomia, työaikaa tai sosiaalivakuutuksia. Työntekijä vastaa itse työvälineistään ja koulutuksestaan. Keikkatyön luvataan olevan joustavaa – mutta tutkimukset osoittavat, että todellisuudessa se on usein epävarmaa, kontrolloitua ja kuormittavaa. Se tarjoaa pääsyn työmarkkinoille esimerkiksi kielitaidottomille, mutta samalla vaikeuttaa tai estää heidän kollektiivista edunvalvontaansa.
Kesällä 2025 ILO:n työkonferenssissa käsiteltiin alustatyön sääntelyä ensimmäistä kertaa. Miten alustoilla tapahtuu riitojen ratkaisu ja toteutuu työntekijän tai palveluntarjoajan oikeusturva? Naiset ja vähemmistöt ovat usein yliedustettuina epävarmoissa töissä, joten se olisi regulaatioita laadittaessa otettava huomioon. Alustatyön sääntely on tekemistä vaille valmis projekti, mutta jos katsotaan taaksepäin ILO:n käsittelemiä työelämän normeja, regulaation kehittyminen kestää aina pitkään.
Psyykkinen uupumus on muuttunut kansantaudiksi. Työstressi, psyykkinen kuormitus ja uupumus voivat lisääntyä entisestään, jos ja kun työn muoto muuttuu epävarmemmaksi. Etätyön valvonta, digitaalinen seuranta ja työn rajojen hämärtyminen haastavat työn ja vapaa-ajan rajan. Suurissa eurooppalaisissa yrityksissä sähköpostia liikkuu lähettämisajankohdasta huolimatta vain päiväsaikaan, ja Espanjassa ja Portugalissa on lainsäädäntöä, jonka nojalla työntekijä saa olla tavoittamattomissa työaikansa ulkopuolella. Työturvallisuus ei enää ole vain fyysistä turvallisuutta vaan myös psykososiaalista riskienhallintaa. Erilaiset lievät mielenterveysoireet ovat rakenteen mukanaan tuomia, eivät yksilön ominaisuus, jonka korjaaminen olisi vain hänen vastuullaan.
Tulevaisuudessa näemme varmaan enemmän hybridityötä, etätyötä (ei välttämättä kotona) ja globaaleja tiimejä. Sanotaan, että työmarkkinoiden vanhanaikainen sääntely hidastaa uuden työn syntymistä ja työsuhteiden rajojen hämärtymistä, esimerkiksi niin että ihmiset voisivat yhdistää useita työsuhteita tai projekteja samanaikaisesti. En ole aivan varma, onko tämä kuitenkaan edes valtaosan toive.
Onko yhteiskuntaosaajien työ vuonna 2100 tai jo aiemmin tulevaisuudessa valtaosin alustoilla ja voiko sitä tehdä mistä vain? Epäilen, että ei. Moni on töissä julkisella sektorilla ja hallinnossa. Kaventuvat valtion keskushallinto ja paikallistaso ovat viranomaistehtäviä. Sikäli kun valtiosta on vuonna 2100 jäljellä muutakin kuin yövartija, jonkinlaista hallintoa on. Ja vaikka se koostuisi vain turvallisuuskoneistoista, tarvitsee myös ”rauhan ja totuuden ministeriö” virkamiehiä.
Uskon myös, että yksi muuttumattomista asioista on, että yhteiskuntaosaajien työ on lähtökohdiltaan luovaa. Ja koska me ihmiset olemme toistaiseksi fyysisiä olentoja, joiden lajityypillinen käytös on parveilua toistensa ympärillä, myös 2100-luvun ihminen järjestää työtään yhdessä muiden kanssa. Niin kuin suomalainen niemennotkoaan rakastaa, tulevaisuuden työelämääkään ei hoideta vain instassa ja etänä. Lasten olisi yhä, tai uudestaan, opittava sanomaan kiitos ja huomenta.
Suomi on tippunut OECD:n korkeakoulutusvertailuissa ykköspaikalta puoliväliin. Kuitenkin poliittinen oikeisto ja työnantajien edustajat jaksavat toistaa viestiä ammatillisen koulutuksen priorisoinnista. Jotta kehitystä, sen seurauksia ja ehdotettuja ratkaisuja ei tarvitse väittää ideologisiksi, voimme turvautua vaikka opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) sivistyskatsaukseen ja Suomen Pankin ennusteisiin.
OKM:n Sivistyskatsaus 2025 käsittelee tuottavuuskasvua väestönkehityksen ja koulutuksen näkökulmasta. Kun aiemmin talouskasvua on ajanut väestönkasvu ja työikäisen väestön lisääntyminen, nyt väestö ikääntyy ja pienenee monissa maissa, ja kasvu täytyy yhä enemmän perustaa tuottavuuden nousuun eikä työvoiman määrään.
Katsaus kutsuu tätä siirtymäksi ekstensiivisestä intensiiviseen malliin, jossa kasvu tulee “määrästä” (enemmän ihmisiä, enemmän työtunteja), malliin jossa se tulee “laadusta” (enemmän osaamista, innovaatioita, tehokkuutta). Esimerkiksi Japani, Korea, Kiina ja muut Itä-Aasian maat ovat kokeneet väestön nopean ikääntymisen mutta onnistuneet nostamaan tuottavuutta suurilla koulutus- ja tutkimusinvestoinneilla. Koska Suomessa väestö vanhenee eurooppalaisittain varhain suurten ikäluokkien vuoksi, Suomi kohtaa tuottavuushaasteet jo 2020-luvulla, kun monessa muussa maassa ne realisoituvat vasta 2030-luvulla.
Työikäisten määrän pienentyessä kasvu on rakennettava tuottavuuden varaan. Muun muassa Mikko Myrskylän ja kumppaneiden vuonna 2024 julkaistun tutkimuksen Declining Fertility, Human Capital Investment, and Economic Sustainability mallinnukset osoittavat, että taloudellinen kestävyys voitaisiin kuitenkin saavuttaa jopa matalan syntyvyyden oloissa, jos koulutusinvestointeja kasvatetaan ja panostetaan vahvasti inhimilliseen pääomaan. Kukin voi tykönään arvioida, onko näin toimittu ja mikä vaikutus sillä osaltaan on julkisen talouden kestävyyteen.
Ohessa muutama ennustekuvaaja Suomen Pankin ennusteesta.
Euro & talous, Suomen Pankin ajankohtaisia artikkeleita taloudesta
Suomen Pankin ennusteen muuttumattoman politiikan skenaariossa inhimillinen pääomakanta laskee vuodesta 2030 eteenpäin ennustejakson loppuun, vuoteen 2075. Ennuste on huolestuttava. Perusskenaario näyttää jo paremmalta, ja sillä pysytään nykytilassa. Siinä korkeasti koulutettuja on puolet 25–34-vuotiaista vuonna 2035. Optimistinen kehityskulku, jossa vuonna 2040 korkeakoulutettuja on 70 prosenttia tuosta ikäluokasta, näyttää paljon paremmalta myös bruttokansantuotteen kehityksen näkökulmasta.
Korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus 30–39-vuotiaista eri maissa. (sininen = Suomi perusura & korkean koulutusinvestoinnin skenaario, tummanvihreä = Ruotsi, violetti = Taiwan) (Myrskylä et al. 2024); Sivistyskatsaus 2025, OKM.
Myrskylän tutkimuksen tulevaisuuskenaariossa näkyy Suomen nykyisen korkea-asteen koulutuksen perusuran lasku hitaasti vuodesta 2030 lähtien. Siinä huomioidaan myös mahdollinen korkean koulutusinvestoinnin skenaario, jossa korkea-asteen suorittaneiden 30–39-vuotiaiden määrä nousisi yli 30 prosenttiyksikköä. Kuvassa myös verrokkimaat Ruotsi ja Taiwan on erotettu kaikkien maiden kehitysviivoista, jotka on merkitty harmaalla.
Suomi on valinnan edessä. Yhteiskuntaosaajia ja muita korkeakoulutettuja on vuonna 2100 joko vähemmän, yhtä paljon tai enemmän kuin tällä hetkellä. Jos meitä on yhtä paljon, se on suhteellisesti radikaalisti vähemmän kuin viiteryhmässämme ja kilpailevissa talouksissa. Jo nyt olisi juostava pysyäkseen paikallaan.
Työtä tekevä väestö siis vanhenee ja verrokkimaiden koulutustaso kohoaa Suomea nopeammin. Osaavan työvoiman puute on muodostunut jo keskeiseksi kasvun esteeksi. Työvoiman ikääntyessä ja eläkeikää jatkuvasti nostettaessa myös työikäisten osaamistasoa on nostettava. Tässä jatkuva oppiminen ja aikuiskoulutus ovat keskeisessä roolissa.
Mahdollisuudet jatkuvaan oppimiseen jakautuvat hyvin epätasaisesti ja kohdistuvat usein niille, jotka niitä vähiten tarvitsisivat. Sukupuolen mukainen koulutusvalinta, luokkaerot ja maahanmuuttajatausta vaikuttavat merkittävästi. Siksi myös koulutuksellisen tasa-arvon lisääminen tulisi kirjata järjestelmän tavoitteeksi. Lähtökohtana tulisi olla, että kaikilla on oikeus jatkuvaan oppimiseen tulotasosta tai koulutustaustasta riippumatta. Jatkuvalle oppimiselle tulisi luoda selkeä lainsäädäntö- ja rahoitusjärjestelmä. Siinä tulisi määrittää työikäiselle soveltuvat koulutukset, mahdollisuudet opintojen aikaiseen toimeentuloon sekä jatkuvan oppimisen rahoittaminen eri koulutusasteilla ja koulutusmuodoissa.
Koulutustarjonta ei vastaa riittävän hyvin työelämän tarpeisiin. Aikuiskoulutus on Suomessa tutkintokeskeistä, ja työelämän kannalta relevantteja, lyhyitä koulutusvaihtoehtoja on tarjolla liian vähän. Tarvitaan muutamien kuukausien koulutuksia, joita järjestäisivät nykyiset koulutusorganisaatiot. Se luonnollisesti maksaa, mutta kyseessä on investointi kestävyysvajeen korjaamiseksi eikä kulu sen syventämiseksi. Viimeinen hetki asiasta päättämiseen on hallitusohjelmaneuvotteluissa 2027.
Saako yhteiskuntaosaaja riittävästi palkkaa vuonna 2100? Työtulojen osuus bruttokansantuotteesta on laskenut viime vuosikymmeninä siinä missä pääomatulojen osuus on kasvanut. Tulojaon muutos tekoälyn ja automaation seurauksena voi olla, että keskiluokka kutistuu. Keskitason työpaikat vähenevät ja korkean osaamistason työntekijöiden tulot nousevat matalan osaamistason töiden jäädessä heikosti palkatuiksi. Suuryritykset ja pääoman omistajat hyötyvät eniten tuottavuuden kasvusta. On globaalia ja kansallista veropolitiikkaa pitää huolta yhteiskuntaosaajan ostovoimasta.
Hyvän työelämän mahdollistaminen vuonna 2100 edellyttäisi investointeja. Korkeakoulutetut eivät saavu työmarkkinoille itsestään. Aiemmin esitelty Myrskylän skenaario koulutustason nostamisesta perustuu ajatukseen, että resursseja koulutukseen ei leikata, kun ikäluokat pienenevät, vaan ne käytetään koulutustason nostoon.
Kirjoittaessani tätä tekstiä eduskuntaryhmät ovat hyväksymässä niin sanottua velkajarrulainsäädäntöä. Se kasvattaa valtiovarainministeriön roolia epäterveellä tavalla ja riski on, että sen kasvuolettama osoittautuu epärealistiseksi, jolloin jarrun automaatti vuorostaan voi johtaa tarpeellista suurempiin leikkauksiin.
Puolustusinvestoinnit nähdään välttämättöminä, mutta ne eivät juurikaan tuo talouskasvua. Riski on, että koulutuspanostukset on sidottu raamiin, joka ei niitä mahdollista. Lisäksi panostukset koulutussektorin sisällä ovat aiemman kokemuksen perusteella helposti menneet muualle kuin talouskasvun kannalta oleellisimpaan tarkoitukseen. Ammatillinen on ainoa koulutussektori, joka on pitkällä aikavälillä nauttinut merkittäviä lisäpanostuksia, mutta sillä ei ole ollut toivottua vaikutusta työmarkkinoihin.
Tulevaisuuden riskienhallinta vie ajatukseni 1990-luvun lamaan. Vuonna 1991 korkeasti koulutettujen osuus OECD-maissa oli korkein Suomessa. Nykyään Suomi on keskitason yläpuolella, mutta tilanne muuttuu vielä tällä vuosikymmenellä, sillä joka vuosi jää eläkkeelle kansainvälisesti erittäin hyvin koulutettuja ikäluokkia, jotka vaihtuvat vertailussa suhteellisesti alemmin koulutettuihin.
Nyt ollaan toistamassa edellisen laman virheitä: Säästöjen ja kiristysten luomat sosiaaliset ongelmat tulevat kasaantumaan samoille nuorille ja kumuloitumaan yli ajan. Nuorisobarometrissa 2024 vain 61 prosenttia nuorista suhtautui tulevaisuuteensa optimistisesti. Tämä on selvä lasku verrattuna aiempiin vuosiin, jolloin optimistisia oli 79–86 prosenttia. Erittäin optimistisesti suhtautuvien osuus on historian alhaisin: vain noin 12 prosenttia.
Yli 4 000 vastaajan otoksella tehty Nuorten työkyky 2025 -tutkimus osoitti, että nuorten odotukset työelämästä ovat realistisia. He haluavat tehdä merkityksellistä työtä ja toivovat vakituista työsuhdetta. Nuoret odottavat myös oikeudenmukaista kohtelua ja hyvää ilmapiiriä ja yhteistyötä. Aineiston mukaan nuoret eivät tule työelämään passiivisina, vaan rohkeina, avoimina ja kyseenalaistavina toimijoina. Tämä voi haastaa perinteisiä käytäntöjä ja uudistaa työelämää. Odotan mielenkiinnolla, miten suomalainen työnantaja houkuttelee näitä nuoria, kun kilpailu osaavasta työvoimasta entisestään tiukkenee.
Velasta, jota ei tule jättää tuleville sukupolville, puhutaan paljon. Samalla olisi tärkeää pitää huolta tulevien polvien velanmaksukyvystä. Miten käy, kun Suomi kohtaa seuraavan laman suhteellisesti alemmin koulutettuna, velkaantuneempana, alhaisemmalla talouskasvulla ja heikommalla tulevaisuususkolla? Suomalaisessa perinteisessä diskurssissa sosiaalinen pääoma ja sosiaalinen velka jätetään täysin huomiotta, vaikka maalla ei ikinä ole ollut muita pääomia kuin sen asukkaiden kyvyt ja sisu. Siinä missä rahan arvoa syö inflaatio ja velan reaaliarvo vähenee, sosiaalinen velka ei yli ajan katoa vaan kasvaa: tiedolliset valmiudet ja sosiaalinen rohkeus sekä luottamus tulevaan kasvavat korkoa korolle.
Ajatusta tuntemattomasta tuntemattomasta esitteli 2000-luvun alussa Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeld. Hänen roolinsa Irakin sodassa huomioon ottaen on ironista, että se asettuu juuri rauhaa käsittelevän otsikon alle. Joka tapauksessa vuoteen 2100 mennessä on kolmenlaisia asioita. Ensinnä niitä, jotka tiedämme tietävämme. Toiseksi niitä, joista tiedämme olevamme tietämättömiä, kuten vaikka että konflikti tai sota on mahdollinen, mutta sen syttymisestä ei ole varmuutta. Lopuksi maailmassa voi tapahtua asioita, joista emme tiedä, että niin voi edes teoreettisesti tapahtua emmekä niiden tapahtuessa ymmärrä miksi niin tapahtui. Ne ovat tuntemattomia tuntemattomia ja niiden pohdinnassa olisi juuri yhteiskuntaosaajilla työtä.
Toisesta maailmansodasta on noin 80 vuotta, ja kun katsomme 80 vuoden päähän vuosisadan vaihteen yli, rauhan säilyminen tarkoittaisi 160 vuoden suursodatonta ajanjaksoa. Eli on osaltaan jo historiallisesti ymmärrettävää, että sotaa Euroopassa tai lähialueilla pidetään mahdollisena. Ja kun kuljen Euroopan ostoskeskuksissa, näen kunkin maan armeijan aktiivisesti esittelemässä kalustoaan ja rekrytoimassa nuoria palvelukseensa. Ilmassa on samoja vastenmielisiä merkkejä, joita voi kerrata Stefan Zweigin kirjoituksista kahden maailmansodan välistä.
Miten Suomi pärjää, jos isot taas kerran nokittelevat ja EU näyttää samanlaista kykyä strategiseen toimintaan kuin viime vuosikymmeninä? Varautuminen ja varuillaan oleminen ovat välttämättömyyksiä. Samalla kaikella tuotannolla on tapana purkautua jossakin vaiheessa markkinoille, ja organisaatioilla on myös tapana tehdä itsensä relevanteiksi. Tämä pätee myös asevarusteluun. Konflikteihin varautumisessa on varottava itseään toteuttavia ennustuksia.
Ollaan kaltevalla pinnalla, jos äänenpainot saavat jatkuvasti alarmistisempia sävyjä ja vastuullinen turvallisuusajattelu alkaa korvautua puhtaalla militarismilla. Yhteiskunnallinen vallankäyttö vaatii kykyä perustella valintoja eikä kuitata esitettyjä kysymyksiä julistamalla materiaaleja salaisiksi. Päätöksentekijöiden on hillittävä houkutusta kyseenalaistaa kysymysten esittäjien isänmaallisuutta. Avoin keskustelu ruokkii uskallusta ja luovuutta. Se on demokratian ydin. Näennäisen yksimielinen yhteiskunta on pinnalta sileä ja kova, mutta iskuille hauras.
Hiljattain edesmennyt rauhantutkija Johan Galtung jaotteli rauhaa negatiiviseen ja positiiviseen. Siinä missä ensimmäinen on suoran fyysisen väkivallan poissaoloa, positiivinen rauha on yhteiskunta ilman rakenteellista ja kulttuurista väkivaltaa. Positiivisessa rauhassa toteutuvat yhteiskuntaolot, jotka mahdollistavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen tasa-arvon ja ihmisoikeudet. Ne tukevat jokaisen potentiaalin toteutumista. Ilman toimivaa demokratiaa ei ole mielekästä työelämää. Sodat ovat mahdottomia kunnes ne ovat vääjäämättömiä. Ja niistä toipuminen vie vuosikymmeniä, kunnes ne unohtuvat ja alkavat uudestaan. Yhteiskuntaosaaja jos joku sen tietää.
Richard ja Daniel Susskindin teos The Future of the Professions on jo vuosikymmenen takaa, mutta he tiesivät, että teknologian kehitys mullistaa perinteiset ammatit, kuten juristin, lääkärin, opettajan, tilintarkastajan ja muiden asiantuntijoiden työn. Kirjassa ennustetaan, että asiantuntijatiedon jakaminen siirtyy yhä enemmän ihmisiltä koneille ja digitaalisiin järjestelmiin, kuten verkkotietopankkeihin, AI-diagnoosityökaluihin, jonkinlaisiin virtuaalisiin neuvonantajiin ja asiantuntijaratkaisujen automatisointiin.
Kehityksen pitäisi demokratisoida asiantuntijuutta ja tehdä siitä helpommin saavutettavaa ja haastaa perinteiset ammattilaisroolit. Kirjassa kuvattiin kaksi vaihtoehtoista skenaariota: joko teknologia tukee ja täydentää ihmisten asiantuntijuutta tai syrjäyttää perinteiset ammatit kokonaan. Jälkimmäinen skenaario on jo käynnissä ja kiihtyy.
On arvioitu, että enemmistö kaikista työpaikoista perustuu tällä hetkellä vuoden 1940 jälkeen syntyneisiin uusiin työtehtäviin tai -kategorioihin, joita ei ole ollut olemassa ennen 1940-lukua. Lienee luonnollista, että samanlainen kehitys jatkuu myös 80 vuoden päähän. Yhteiskuntaosaajien nykyiset ammattiroolit vääjäämättä muuttuvat ja katoavat, mutta myös vuonna 2100 yhteiskuntaosaajaa tarvitaan.
Minkälaista hänen työelämänsä sitten on?
Uskon, että hän on työssä, sillä vaikka monta ennakoitua ja tuntematonta on vuosien varrella tapahtunut, Suomi on välttänyt laajamittaiset konfliktit. Hänellä on riittävästi työtovereita, sillä maahanmuutto on hoidettu hallitusti ja osittain siksi myös välttämättömiin koulutuspanostuksiin on ollut varaa. Näin myös tuottavuuskehitys ja talouskasvu mahdollistavat, ettei hän hoida ikääntyneitä vanhempiaan kotona. Monikulttuurisessa ympäristössä hän on kulttuurisesti herkempi ymmärtämään muita.
Hän on hankkinut osaamista teknisiltä aloilta ja luonnontieteistä, mutta ei ole tyhmentynyt, sillä ilmastonmuutos on tasolla joka mahdollistaa säällisen elämän myös eteläisellä pallonpuoliskolla. Hän harrastaa luonnontieteitä, sillä alat yhdistyvät ja sekoittuvat tutkinnoista riippumattomiksi kokonaisuuksiksi, joita täydennetään elämänmittaisella oppimisella. Hän käyttää työssään suuria data-aineistoja ja tekoälyä ja osaa tunnistaa niiden taustalla olevat premissit ja mahdolliset kehäpäätelmät sekä tehdä referaatin itse. Hän on hyvä johtaja tai hänellä on hyviä esihenkilöitä, sillä johtajina toimivat entistä enemmän ne, jotka haluavat palvella, eivätkä ne, jotka odottavat muilta palvelua.
Yhteiskuntaosaaja voi työskennellä etänä ja ehkä tehdä työtä alustojen kautta, mutta en usko viranomaistehtäviä hoidettavan niin. Ja niitä on, sillä julkinen sektori on olemassa.
2100-luvun yhteiskuntaosaajalla on sosiaalisia taitoja ja kykyä esiintyä, sillä yksi asia ei muutu: ihmisten maailma on yhä fyysinen. Vaikka teknologia korvaa monia rutiinitehtäviä, ihmisten empatia, arvostelukyky ja eettinen harkinta säilyvät. Hän on yhä järjestäytynyt ja ylpeä ammatti-identiteetistään, ja kollektiivinen edunvalvonta toimii suomalaisilla työmarkkinoilla, jotka uusien start-up-sukupolvien vallattua työnantajaedustuksen perustuvat taas vuoropuheluun. Hänen osaamisensa on hänen omaansa: työssä kertyvä data ja sillä koulutetut tekoälyagentit eivät siirry työnantajalle ilman sopimusta ja korvausta, eikä häntä voi irtisanoa vetoamalla koneeseen – koneen tekemästä päätöksestä voi aina valittaa ihmiselle.
Vai käykö näin? Palataan pankkiiriin ja hänen ystäviinsä.
Karina Jutila kysyi vuonna 2017 pamfletissaan: ”Pilaako eliitti Suomen?” Hän käsitteli poliitikkojen, yritysjohtajien, median, ay-liikkeen ja kirkon eliittien merkitystä Suomen tulevaisuudelle. Jutila ennusti, että jos eliitti ei kykene ottamaan omaa vastuutaan ja vahvistamaan yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta, seurauksena ovat apatia, vastakkainasettelu ja jopa levottomuudet. Siinä missä osaava ja vastuullinen eliitti voi vahvistaa demokratiaa, huonosti toimiva eliitti rapauttaa sitä. Juuri tässä ja yhteiskunnallisen luottamuksen tasossa piilee kehittyvien talouksien ja Pohjoismaiden keskeinen ero.
Kun luokkaerot kasvavat, myös empatiakuilu kasvaa, sillä kokemusmaailmat erkanevat: peukun käyttäjistä on lisäharmia kaupunkimaasturin kuskille, kun Hämeentie on jo muutenkin pyöräilijöiden valtaama. Jos yhteiskunnalliset eliitit keskittyvät siinä tilanteessa vain omaan etuunsa tai asemaansa, se heikentää demokratian legitimiteettiä ja kansalaisten luottamusta.
Yksi plastisuuden hetki ajatella työelämää kokonaan uudestaan yhdessä hukattiin koronapandemian yhteydessä ja nyt runnotaan työmarkkinauudistuksia talouskasvun varjolla.
Demokratian tila on kaventumassa yksituumaisuuden alttarilla. Maanpuolustushurmoksessa talvisotaan viitataan entistä useammin. Mutta mitä tapahtui sen hengelle ja yhteisille hiilille? Eliitti toruu kansalaisia laiskoiksi ja manaa kestävyysvajetta. Painetta kasvattamalla hiilistä ei kuitenkaan tule timantteja, vaan jäljelle jää vain tuhkaa, jonka pesästä sitten tyhjentää viimeinen veropakolainen. Kun seuraavaksi pitäisi yhdessä päättää, mikä olisi tulevaisuuden peruskoulu, kansanterveyslaki tai julkinen omistus avainaloilla, jotta työelämä vuonna 2100 voisi olla suhteellisesti sama tai parempi kuin se oli vuonna 2020, ei keskusteluyhteyttä ole. Luottamus on loppu. Se ei ollut pohjoismainen eikä edes amerikkalainen malli. Se on kehittyvän talouden todellisuus.
Minä pidän haravoinnista ja lastenhoidosta, mutta kansantalouden moottoriksi niistä ei pienessä avoimessa taloudessa ole. Olen kerta toisensa jälkeen järkyttynyt siitä, miten moni merkittävää valtaa käyttävä puhuu juhlapuheissa kauniisti investoinneista ihmiseen ja osaamiseen, mutta kertoo päätöksillään, ettei usko eikä luota suomalaisiin.
Jos pankkiiri on oikeassa ja työt ovat katoamassa, mitä sitten tapahtuu? Koneiden ottaessa vallan ja teknologian omistuksen kasaantuessa nykyistäkin nopeammin koulutettujen suomalaisten tie voi viedä joko marginaaliin pienipalkkaisiin rengintöihin tai nauttimaan koneiden generoimaa kansalaispalkkaa ja viettämään aktiivista elämää kuin platonilaiset filosofikuninkaat. Jälkimmäinen vaatii kilpailupolitiikkaa, järkevää verotusta ja globaalia yhteistyötä. Mitä tekoälyportfolionsa varmistanut eliitti suomalaiselle vastaa, kun hän kysyy: Kenen puolella lopulta olet, minun vai Muskin?
Jos kaikki työ ei katoa vaan on muuttamassa muotoaan kuten aina aiemminkin, on yhdestoista hetki yhteiskunnallista valtaa käyttävien kysyä itseltään, uskovatko he, että Suomesta ja suomalaisista on yhä siihen kaikkeen mihin ennenkin – ja vielä enempään. Suomalaisten taas on kysyttävä heitä edustavilta, onko vääjäämätöntä, että työ katoaa ja että välttämätön globaali poliittinen johtajuus annetaan vallanhimoisten narsistien ja markkinatalous kuuhullujen oligarkkien käsiin. Jos yhteinen vastauksemme on, että osaamme käyttää koneita mutta emme halua totella niitä, yhteinen agenda on pikaisesti laitettava toteen panostuksina koulutukseen, työelämän dialogiin ja rohkeuteen näyttää suuntaa.
Yhteiskuntaosaajien tehtävä on huolehtia omasta ja tulevien kollegoiden työelämästä lukemalla rivien välistä, ymmärtämällä pitkiä kaaria ja haastamalla kehityskulut, jotka uhkaavat tulevaisuuttamme. Plastisia hetkiä syntyy, ja niitä voi luoda.
P.s. Esitin tekoälylle kysymyksen: Jos taas katsotaan 2020-luvusta eteenpäin 80 vuotta, mitä päätöksiä tulisi kenties nyt ja tulevaisuudessa tehdä, jotta pohjoismainen hyvinvointivaltio voi säilyä 2100?
Se tuotti omien sanojensa mukaan “päätösagendan, joka on realistinen mutta riittävän kunnianhimoinen ja jaettu kolmeen aikajaksoon + mittarit ja hälytysrajat. Kaikki kohdat ovat konkreettisia “tehdään/ei tehdä” -päätöksiä, ei toiveita.” Siihen voi tutustua liitteessä, sillä olisin voinut kuitata ison osan horinoistani yksinkertaisesti tällä. ChatGPT tuntuu tekevän keskimäärin fiksumpia suosituksia kuin mihin suomalainen eliitti kykenee.
Tuottavuus & koulutus
Julkinen talous
Sote & ennaltaehkäisy
Asuminen & kaupungistuminen
Eläke & työurat
Koulutus & TKI
Sote-rakenteet
Ilmasto, energia, turvallisuus
Väestö & työvoima
Tuottavuus
Hyvinvointi & sote
Koulutus
Näillä päätöksillä rakennat “pitkän sillan”: väestö pitää talouden käynnissä, tuottavuus rahoittaa hyvinvointipalvelut, ja luottamus kantaa politiikan yli suhdanteiden – myös vuonna 2100.
Kirjoittaja työskentelee geopolitiikan asiantuntijana Milttonilla. Aiemmin hän on toiminut mm. SDP:n puoluesihteerinä sekä kansainvälisessä työjärjestössä (ILO) vanhempana neuvonantajana.
Koulutukseltaan Rönnholm on valtiotieteiden maisteri. Hän on toiminut myös Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen puheenjohtajana vuosina 2017-2022.
