Unelmia ja utopioita → Alf Rehnin visio työelämästä 2100-luvulla
Kutsuimme eri alojen asiantuntijoita ideoimaan ja pohtimaan kanssamme millaisista elementeistä toimiva työelämä Suomessa rakentuu 2100-luvulla.
Innovaation, designin ja johtamisen professori Alf Rehn kuvittelee maailman, jossa työstä on automatisaation myötä tullut ihailtua eksotiikkaa. Ihmiset elävät perustulolla, mutta osa heistä on valmiita maksamaan elämyspuistoista, joissa simuloidaan vanhaa kunnon työntekoa. Osa taas haluaa elää antropologi Hans Graeberin jalanjäljissä ja rakentaa vaihtoehtoisen yhteiskunnan, jossa ihmistyöllä on yhä merkitystä.
“Vaikka suuri automatisointi oli poistanut kurjimman köyhyyden ja puutteen Suomesta, se oli myös poistanut luokkasiirtymien mahdollisuuden”, Rehn kirjoittaa.
Se oli kaunein tehdas Pohjoismaissa, ehkä jopa koko Euroopassa. Siitä ei ollut pienintäkään epäilyä; niin kiilsi sen kupari, niin lämpimät olivat sen puiset pinnat. Oli harjattua terästä, kiveäkin. Oli tiiliseinää, ja vaikka se oli paikoitellen noen mustaamaa, seinä oli aina täydellisen puhdas. Suuret ikkunat, jotka eivät kuitenkaan olleet turhan suuret, päästivät sisälle juuri sopivasti valoa. Kukaan ei oikein tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta jotenkin ikkunat saivat vuorokaudenajasta ja säästä riippumatta valoon juuri oikeita värivivahteita, joissa tehtaan tuotokset kiiltelivät parhaiten tullessaan hihnoillaan koneista ulos.
Tehdas ei ollut hiljainen mutta ei myöskään liian meluisa. Kaikki tuotantolaitteet oli viritetty niin, että niiden äänet olivat delta- ja theta-aaltoja, jotka loivat konesalissa kulkevalle miellyttävän, lähinnä meditatiivisen tunteen. Jopa tehtaan tuoksu oli harkittu ja tasapainoinen ja sisälsi juuri tarpeeksi niin metallia kuin puuta sekä pienen vivahteen ruohoa ja öljyä. Työläiset saivat aina pienen pullon tuoksua mukaansa palatessaan kotiin työrupeaman loppuessa, ja tuoksupullo oli monille rakas muisto ajasta Busyginin tehtailla.
Alueella oli ison tehtaan lisäksi sarja pienempiä pajoja, ja tavallisesti kaikki olivat täynnä touhua. Juuri tänään eräs niistä oli hiljaa. Työläiset olivat kokoontuneet sen ulkopuolelle, tehdasalueen baristavaunun läheisyyteen. Eräs mestareista, pidetty ja hauskana tunnettu, tuli puhumaan ryhmälle.
”Tänään meillä on juuri teille järjestetty erityisohjelma! Puolitoista kilometriä käteni osoittamaan suuntaan on paikka, jonka haluamme raivata virkistysalueeksi, ja tiedän, että useat teistä ovat moottorisahan ystäviä. Työkalut ovat jo paikalla, joten iloisin mielin matkaan!”
Ryhmä suoristi selkiään ja lähti iloisena eteenpäin – olihan tämä erikoistehtävä.
Toisaalla, mutta ei kovinkaan kaukana, ryhmä graeberiläisiä läheisestä kollektiivista oli myöskin lähtenyt matkaan. Sen pyrkimyksenä oli raivata tilaa uudelle pajalle. Graeberilaiset eivät kantaneet mukanaan kovinkaan monimutkaista teknologiaa eivätkä suuremmin piitanneet siitä, että he aika ajoin näkivät savua nousevan kilometrin parin päässä. Heille oli kerrottu, että tämä oli vielä heidän maataan, ja oli jo pitkä aika siitä, kun kukaan heistä oli piitannut, mitä rajan toisella puolella tapahtui. Heidät oli lähetetty savottaan, ja he olivat jo täydessä touhussa. Yhdet korjasivat risuja, toiset taas kaatoivat pieniä puita. Suunniteltu työpaja ei vaatisi täysin tasaista maata, koska se rakennettaisiin pylväiden päälle. Yksi isohko kivi oli saatava pois alta, mutta se liikkui jo, ja savottaryhmä, kuten he itseään kuvasivat, oli varma, että miltei koko pesti saataisiin tehtyä ennen iltaa.
Alue oli huomionarvoinen ehkä lähinnä siksi, ettei siinä ollut mitään huomion arvoista. Päinvastoin, jos on nähnyt yhden havumetsään raivatun pläntin, on nähnyt ne miltei kaikki. Graeberläisiä tämä ei suuremmin vaivannut, koska he olivat keskittyneet kivien raivaamiseen, mutta busyginiläiset huomasivat pian, ettei kukaan ollut pannut tarkkaan merkille mestarin ohjeita. He olivat nyt jokseenkin eksyksissä. Kuullessaan karjaisun ja jotain, joka kuulosti kovasti kiroilulta, he totesivat löytäneensä perille, vaikka ihmettelivätkin, mikä ryhmä oli jo paikalla.
Iloisesti jutellen busyginiläiset astuivat metsäpolulta aukiolle ja keskeyttivät savottatyöt. Kaksi ryhmää työläisiä työmaalla. Mutta kenen? Ryhmät katsoivat toisiaan hieman varuillaan. Tehtaalta päin tullut ryhmä katsoi työläisiä yllättyneenä mutta ystävällisesti. Savottaryhmäläiset olivat epäileväisempiä, koska he uskoivat tuntevansa kaikki alueen työläiset, eivätkä nämä näyttäneet tutuilta. Ryhmät vertailivat keskenään työvaatteitaan ihmetellen mutta myös arvostaen. Etenkin tehtaalta päin tullut ryhmä oli varsin otettu toisten univormuista.
“Onko nuo Gumi-si-denimiä? Tuo indigo on meinaan spinnii…” eräs heistä totesi, lähinnä itsekseen.
”Teillähän on ihan työmiehen hiki päällä!” totesi busyginiläisten ryhmän puheliain edustaja ja hekotteli.
Hän katsoi työmaata aidosti ihaillen ja totesi: ”Tämähän on aivan valmis rakentamista varten! Mutta onko tämä tarpeeksi iso virkistysalueeksi?”
Hämmentyneenä kaikesta eräs graeberläisistä vastasi: ”Ei tämä mikään virkistysalue ole, tänne tulee työpaja!” Hän seisoi uhmakkaasti likaiset nyrkit lanteillaan.
”Meille sanottiin, että tulemme raivaamaan tehtaalle virkistysaluetta”, sanoi hymyilevä busyginiläinen, nyt hekottelematta.
”Minkä tehtaan? Tämä on meidän maita, ei minkään tehtaan!” huudahti nyt yksi savottaryhmän nuorimmista.
Busyginiläisten mielessä ei ollut käynyt, että he olisivat jättäneet tehtaan maat taakseen, ja he katsoivat vuoroin toisiaan. Moni kohotteli olkapäitään: ei tässä oikeastaan tiedetty, missä oltiin – etenkin, kun kaikki digilaitteet oli jätetty lepäämään. He olivat eksyneet, ei sen kummempaa. Eräs tehtaan ryhmän vanhimmista jäsenistä, jonka olemus teki selväksi, että hän oli tottunut ottamaan tilanteet haltuun, astui esiin ja totesi ystävällisesti: ”Pyydämme anteeksi, toverit, olemme mitä ilmeisimmin eksyneet. Kyseessä on ihan meidän vahinko, joten pahoittelen jos vaivasimme. Menemme nyt selvittämään, minne meidän olisi pitänyt kävellä.”
Hän oli jo vilkuttamassa, kun hän sai idean.
”Tuletteko tehtaalle syömään? Aina hauskaa tavata muita todellista työtä rakastavia, ja kyllä sopu sijaa antaa”, hän jatkoi.
Savottaa tekemään tulleet katselivat toisiaan hieman hämmästellen, kunnes ryhmän senhetkinen koordinaattori totesi tiedostaen tilanteen sosiaalisen hataruuden: ”Noh, voidaanhan me. Mutta oletteko varmoja, että teillä riittää ruoka?”
Tehtaan työläiset katsoivat häntä puolestaan hieman oudosti, mutta naurahtivat sitten.
“Noh, eilen oli rosvopaistia, ja sitä jäi kyllä reippaasti yli, mutta alkuruuasta en tiedä – kun on tehnyt kovan työrupeaman, niin kyllä blinit ja Ossetra-kaviaari maistuvat taivaallisille. Taisi tuo meidän Pekka yksin syödä rasian ja rapiat”, eräs heistä totesi, samalla kun Pekka selvästi nolostui.
Savottaryhmä ei enää hämmästellyt, vaan tuijotti ymmärtämättömänä.
”Ylimääräistä lihaa? Ja kaviaaria? Ei meidän karjalla…” Nauru, jonka tämä herätti, oli epäuskoinen ja hieman empivä. Vanhempi busyginiläinen, joka nyt piti itseään ryhmän johtajana, totesi silti:
”No totta helvetissä. Näillä hinnoilla? Jotkut ovat jo kyselleet, miksei illallisella ole enemmän vaihtoehtoja, ja valittaneet viinien tasosta.”
”Hinnoilla? Viinit? Siis mistä te oikeastaan tulette?” kysyi nyt ainoa graeberläinen, joka enää kykeni puhumaan.
”Busyginistä, tietenkin. ’Busyginin tehtaat’, paras – ja kallein – työelämyskeskus koko Pohjoismaissa! Tai noh, sanovat että Tanskassa on yksi yhtä kallis, ’Jens Vejmand’, mutta silti. Mistä keskuksesta te olette?” vastasi ryhmän puhehenkilö.
Vähään aikaan kukaan ei sanonut mitään, mutta hetken päästä savottaryhmäläiset alkoivat puhella keskenään, ensin hiljaa kuiskien, sitten yhä äänekkäämmin. Tätä seuratessaan tehtaalta tullut ryhmä alkoi katsella toisiaan hämillään, tajuten tilanteen outouden.
Työ muuttui ensin hitaasti, sitten hyvin nopeasti. Osoittautui, ettei tekoälyn tuleminen itsessään riittänyt. Moni kyllä näki, että 20-luvulla alkanut tekstin tuottajien työttömyys oli osviittaa siitä, mitä oli tulossa.
Se, mikä oikeasti sai aikaan vallankumouksen, oli kvanttiteknologia, joka nopeutti robotiikan ja yleisen automaation prosesseja. Suurin osa ihmisistä luotti tekoälyjuristiin ja robottitarjoilijaan vielä vähemmän kuin ihmiseen, ja koska ihmisille oli tarve esimerkiksi huolto- ja ongelmanratkaisutehtävissä, tehtaat rakennettiin yhä tavoilla, jotka eivät optimoineet tehokkuutta, vaan tehtiin ’ihmisen kokoisiksi’. Kun kvanttiteknologia sitten tuli ja tietokoneet ottivat jättimäisiä harppauksia nopeudessa ja siinä, miten monimutkaisia ongelmia ne pystyivät ratkaisemaan, maailma muuttui yhä nopeammin.
Nyt kukaan järkevä ihminen ei palkkaisi ihmisjuristia, sillä kvanttiaivoinen juristibotti pystyi hetkessä käymään läpi jokaisen ihmisen keksimän juridisen kikan ja välittömästi kehittämään niille tehokkaita vastastrategioita. Jotkin ravintolat palkkasivat vielä ihmisiä tarjoilemaan, mutta osoittautui, että suurin osa ihmisistä ei halunnut maksaa lisää siitä, että ihminen kantoi heidän ruokansa, ja robotit muistivat aina tilaukset oikein. Tehtaat tapasivat palkata pari ihmismestaria valvomaan täysautomatioituja prosesseja, mutta kun kävi ilmeiseksi, että yhdessä tehtaassa ei ollut tarpeeksi tekemistä, ja mestarit itse alkoivat valittamaan työnsä suunnattomasta tylsyydestä, yhä tavallisempaa oli, että yksi ainoa mestari valvoi vuorollaan kymmeniä, jopa satoja tehtaita. Kiinassa, kuuleman mukaan, koko Tianjin-provinssin tehdastuotantoa hoiti ”neljän kopla”. Yksi mestari per vuoro (ja yksi varahenkilö, lomia ja sairaustapauksia varten) ohjasi ainoana ihmisenä kymmenien tekoälyjen tukemana yli kolmeatuhatta tehdasta. Muita ihmisiä ei tarvittu kuin ani harvoin – tavallisesti silloin, kun huolto- ja korjausrobotit eivät kyenneet ratkomaan erityisen mutkikasta ongelmaa.
Maanviljelys oli sekin pitkälti automatisoitu, kun kvanttisensorit ja automatisoidut viljelyskoneet olivat tehneet aiemmin raskaasta työstä helppoa. Kvanttiloikka niin materiaaleissa kuin ohjausjärjestelmissä oli luonut robotteja, jotka pystyivät poimimaan vaikka marjan kerrallaan tai levittämään lantaa yli-inhimillisellä nopeudella. Eläimiä hoitaessaan robotit olivat helliä, mutta heidän kvanttiaivonsa tekivät heistä samalla sekä eläinlääketieteen erikoisasiantuntijoita että tehokkaita teurastajia. Sama robotti oli usein mukana porsimisesta kinkun paketointiin saakka, siinä missä ennen oli tarvittu pientä armeijaa osaajia.
Elämysteollisuus kasvoi ja lisäsi vetovoimaansa, mikä tuskin yllätti ketään. Kun suurin osa ihmisistä jäi ilman töitä, heidän oli tehtävä jotain. Maailmassa siis riitti huvipuistoja, ja osa niistä palkkasi jopa joitain ihmisiä erottuakseen täysin robotisoiduista puistoista. Sellaiset olivat silti varsin pieni ryhmä, suorastaan marginaalinen, etenkin verrattuna elämyspuistojen ja niiden variaatioiden kuluttajiin. Aikana, jona ani harva teki töitä ja yli 95 prosenttia ihmisistä tuli toimeen perustulolla, hinta–laatu-suhteeltaan hyvät sirkushuvit eivät olleet vain hyvä bisnes vaan niiden ylläpitäminen oli poliittinen pakko. Koska työtä lähinnä muisteltiin tai nähtiin TV-sarjoissa, yhä isompi osa elämysteollisuutta oli tavalla tai toisella kytkeytynyt entisaikojen töihin. Sairaalasimulaattoreilla oli omat vannoutuneet faninsa, kuten myös toimitusketjun simuloinneilla – rekkakuskin työn elämystä halajavia oli nykytaloudessa enemmän kuin koskaan oikeita rekkakuskeja. Oikeastaan mitä tahansa työtä saattoi kokeilla simulaation avulla, ja maksukykyinen saattoi lisätä esimerkiksi lääkärileikkiin oikeasti vertavuotavan androidin.
Vaikka suuri automatisointi oli poistanut kurjimman köyhyyden ja puutteen Suomesta, se oli myös poistanut luokkasiirtymien mahdollisuuden. Suurin osa suomalaisista eli nyt jokseenkin mukavaa elämää perustulolla, joka, kiitos talouden tehokkuuden, mahdollisti miltei jokaiselle heistä jotakuinkin keskiluokkaisen elämän – kunhan ei hassanut rahojaan niihin moniin elämyksiin ja viettelyihin, joka tämä uusi uljas maailma tarjosi. Jotkut pystyivät tienaamaan hieman ekstraa esimerkiksi pienimuotoisella yritystoiminnalla. Tosiasia oli silti, että vain harva oli enää varakas, ja rikkaat elivät miltei täysin erillään muista. Myös heidän elämyksensä tapasivat olla aivan omaa luokkaansa.
Kun graeberläiset olivat hetken keskustelleet keskenään, eräs heistä astui ryhmien väliin ja tivasi: ”Siis oletteko tulleet tehtaasta vai keskuksesta? Ja miksi te oikein olette siellä?”
Se kuulosti helpolta kysymykseltä. He kaikki tiesivät tarkalleen, mitä he tekivät tehtaalla, mutta eivät oikein, miten sen selittäisi muille. Niin kuin he asian näkivät, niin kutsuttua ruumiillista työtä ei oikeastaan enää ollut. Sitä oli silti enemmän kuin paperinkääntelyä, jota vielä 50 vuotta aiemmin työksi kutsuttiin. Jälkimmäistä ei oikeastaan kukaan haikaillut. Vaikka kuuleman mukaan Japanissa oli elämyskeskus, jossa pystyi kokemaan toimistotyöntekijän sararīman-elämää, pakollisia ryyppäjäisiä ja karaokea pomojen kanssa sekä karōshia, työnteosta johtuvaa ylirasituskuolemaa, tämä lähes sadomasokistinen elämys ei koskaan ollut saanut suurta suosiota Japanin ulkopuolella. Alan harrastajat eivät halunneet kokea konttoritöitä eivätkä leikkiä yritysjohtajia – se oli liian yksinkertaista eikä sisältänyt tarpeeksi mahdollisuuksia mukautuksiin ja räätälöintiin.
Maataloustyöllä oli omat vankat faninsa, joiden keskuudessa levisivät kopiot ikivanhoista ohjelmista kuten Farmi ja Maajussille morsian lähes uskonnollisina teoksina – osoittivathan ne, että simuloitu työ oli ollut suosittua jopa silloin, kun aitoa työtä vielä oli. Se oli silti pientä verrattuna tehdastyön fanitukseen. Se oli lisääntynyt vuosi vuodelta ja oli tässä vaiheessa teollisuudenala itsessään. Robottitehtaat loivat yhä erinomaisempia vaatteita tehdastyöhön, jota ei oikeasti enää ollut, ja rakkauspelit ja -elokuvat tehdasympäristössä olivat suosittuja niin staattisissa kuin dynaamisissa muodoissa. Oikeat fanit halusivat silti jotain suurempaa.
Busyginiläiset eivät kaikki tulleet samoista piireistä, mutta heitä yhdisti yksi asia: jokainen heistä oli erittäin rikas. Suorastaan sikarikas. Suurin osa eli sijoituksillaan, pari perheen portfolion peesaamina, toiset taas olivat rakentaneet omaa salkkuansa 30-luvulta saakka. Yksi oli jotain niinkin harvinaista kuin ihmistaiteilija, joka oli menestynyt taiteellaan kaikesta huolimatta. Joukossa oli kaksi parakoodaria eli osa sitä häviävän pientä ihmisryhmää, joka vielä osallistui digitaalisen maailman rakentamiseen valvomalla ja kehittämällä tekoälyn luomaa koodia. Heidän palkkionsa olivat astronomisia. Ryhmän seniori ja puhehenkilö oli kuin olikin Pohjoismaiden harvoja toimitusjohtajia, joka yksin ohjasi ja sääti yli tusinan ison ja kymmenien keskisuurten yritysten tekoälyjohtoryhmiä.
Kaikki busyginiläiset fanittivat ”vanhaa, kunnon työtä” ja olivat siksi maksaneet suuria summia saadakseen olla osa Busyginin tehtaita. Siellä he nukkuivat huippuhotellia muistuttavissa huoneissa, söivät Michelin-tasoisia tehdaslounaita ja olivat tullessaan saaneet mittatilausunivormut sellaisista muotitaloista kuin HirokiN, Prada ja Aso Ise. He tiesivät, etteivät työläiset koskaan nauttineet tehtaalla olosta kuten he, mutta ajassa, jossa töitä teki ani harva, työ oli kiinnostava kokemus ja elämys.
Nyt busyginiläiset yrittivät miettiä vastausta näille omituisille miehille, jotka näyttivät tekevän töitä tosissaan.
”Niin, siis… Me otamme osaa työnteon kokonaiselämykseen tavalla, joka sisältää niin syvää simulointia kuin cosplay-elementtejä – voisi sanoa, että me toteutamme itse työn sielun modernein keinoin, luoden yhteisön joka pystyy aidosti arvostamaan tätä…” totesi ryhmän seniori, ensin hyvin itsevarmasti mutta sitten yhä epävarmemmin. Muu ryhmä ryhdistäytyi ensin mutta alkoi sitten vilkuilla toisiaan. Niin, mitä he oikeastaan tekivät Busyginin tehtailla?
Graeberläiset olivat tietenkin kuulleet kaikesta tästä huhuina ja kiertotarinoina. Vanhimmat heistä olivat eläneet jo silloin, kun työ alkoi muuttua. He eivät tosin olleet investoineet tähän muutokseen eivätkä niittäneet siitä suuria voittoja. Päinvastoin he olivat nähneet, kun heidän vähäisetkin mahdollisuutensa rakentaa perheilleen jotain työllä, katosivat… jonnekin. He olivat nähneet naapuriensa tyytyvän perustuloon ja automatisoituihin elämyksiin ja työväenliikkeen muuttuvan historiaseuroiksi – ja päättäneet luoda toisenlaisen yhteisön. Se rakentuisi ihmisten työstä ja osaamisesta kaukana automatisoidusta maailmasta ja muodostuisi kommuuneista, jotka organisoisivat itsensä ja työnsä ja pyrkisivät omavaraisuuteen.
Yhteisöjen luominen oli osoittautunut huomattavasti helpommaksi kuin olisi voinut luulla. Suuri automatisointi oli tehostanut tilankäyttöä maailmassa ja nopeuttanut urbanisointia. Perustulo kattoi ihmisten tarpeet niin kauan kuin niiden vuoksi ei täytynyt matkustaa, joten hyvin harva halusi asua kaukana keskittymistä. Monessa maassa, Suomessa vallankin, tyhjää tilaa oli yllin kyllin, myös viljelykelpoista. Automatisoitu maanviljely sai hyödyn irti pienemmästäkin maa-alasta, joten valtio oli lahjoittanut suuria pinta-aloja ja vanhempaa teknologiaa kenelle tahansa, joka halusi hyödyntää niitä. Varhaiset graeberläiset olivatkin ottaneet tekniikkaa, tiloja ja tiluksia haltuunsa.
Kuten on tapana, liikkeen jäsenet eivät voineet lopullisesti päättää, miten kovia linjavetoja oli tehtävä, ja tästä syystä graeberläiset yhteisöt erosivat toisistaan joissain asioissa paljonkin. Jotkut hyväksyivät esimerkiksi perustulon ja ottivat iloisesti vastaan rahaa valtiolta. He kävivät myös kauppaa ei-graeberläisten kanssa ja kävivät joskus harvoin vierailuilla kaupungeissa. Toiset taas olivat täysin erillään muusta maailmasta. He olivat jättäneet kaikki digitaaliset työkalut ja verkkopalvelut – myös rahan – taakseen. Yhdet hyödynsivät robotiikkaa ja kvanttiteknologiaa, joskin rajallisesti, toiset taas eivät käyttäneet lainkaan uuden automatisaation teknologioita. Kaikki pitivät silti työtä, aitoa sellaista, ehkä jopa kaikkein tärkeimpänä arvona. He vihasivat ”roskatyötä”, jossa työn jälkeä ei voinut nähdä ja joka lähinnä oli olemassa yritysten halusta luoda yhä enemmän markkinointia ja managerialismia. He liittivät sellaisen työn menneeseen maailmaan ja näkivät itsensä uuden mutta samalla aidon työn puolestapuhujina.
Olivatpa kyseessä sitten ”aidot”, ”radikaalit”, tai ”pragmaattiset” graeberläiset (joista jälkimmäisiä kutsuttiin yaleläisiksi, vaikkei kukaan muistanut, miksi), kaikki lukivat huomattavan paljon, etenkin vuonna 2020 kuolleen nimikkoantropologinsa David Graeberin teoksia, joista he olivat löytäneet itselleen esikuviksi merirosvot ja kuninkaat. He olivat myös kehittäneet vahvan vastahakoisuuden velkaa kohtaan, mikä välillä loi kitkaa ryhmien välillä. Mutta he lukivat myös muiden enemmän tai vähemmän anarkististen ajattelijoiden kirjoja ja puhuivat usein siitä, mitä työ oikeasti oli. Ulkopuoliset kutsuivat heitä hyvin harvoin juhliinsa, osittain juuri tästä syystä.
Maailman harvat lihaa ja verta olevat yhteiskuntatieteilijät (jotka miltei kaikki olivat harrastajia) olivatkin huomioineet, että ollakseen varsin marginaalinen ryhmä (joskaan ei yhtä marginaalinen kuin yhteiskuntatieteilijät, toim. huom.) graeberläiset olivat menestyneet paremmin kuin kukaan olisi kuvitellut. Moni heidän yhteisönsä oli jo täysin omavarainen, ja heidän käsityönsä olivat yleisesti arvostettuja. Yksikään näistä yhteisöistä ei ollut kasvanut kovinkaan isoksi – tavallisin koko oli tuhannesta kahteentuhatta asukasta – mutta harva oli kuitenkaan kuihtunut. Graeberläiset eivät rajoittaneet jäsenten poistumista, ja silloin tällöin joku lähtikin, mutta liittyjiä oli aina myös. Osoittautui nimittäin, että ajassa, jossa kenenkään ei tarvinnut tehdä töitä ja jossa rikkaat kokeilivat työntekoa lähinnä luksuselämyksen saadakseen, oli kuin olikin vielä niitä, jotka halusivat tehdä ihan oikeita töitä joka päivä. Jopa silloin kun siitä tuli likaiseksi. Jopa silloin kun se haisi.
Näin siis työstä – vaikka ei roskatyöstä – innostuneet graeberlaiset onnistuivat luomaan oman pienen tilansa keskelle automatisoitua Suomea. Heihin liittyi taiteilijoita, käsityöläisiä, jopa entisiä koodareita ja entisajan johtoportaiden orpoja. He eivät häirinneet ketään, ja suurin osa ihmisistä ei piitannut parista anarkistikollektiivista, vaan eli melko leppoista elämäänsä. Kunhan ei sattumalta törmännyt heihin vaikkapa metsäaukiolla.
”Eihän nuo ole työtä nähneetkään, eikä tuo ole mikään tehdas! Se on sirkus, ja tässä ovat apinat!” mylvi nyt nuorehko graeberläinen, joka oli tajunnut, että vastassa oli yläluokkaa fiilistelemässä työn tekemistä.
Tämä suututti busyginiläisiä. Ei haukkumanimi heitä hetkauttanut, mutta väittämä, etteivät he olisi kokeneet työtä, oli vakava loukkaus. Hehän rakastivat työtä ja sen kulttuuria! Tiesikö tuo nulikka, miten paljon he olivat tutkineet työvaatteiden historiaa, miten syvällisesti he olivat paneutuneet tehtaan arkkitehtuuriin ja koneistoon? Pari vannoutuneimmista oli opetellut konepajalla koneiden korjaamista ja pystyi ulkomuistista kertomaan sellaisia yksityiskohtia hammaspyöristä ja karoista, jotka olisivat olleet konemestarillekin liian vaikeita. Ja nyt tuo sarkahousuinen nulikka sanoi, etteivät he tienneet työstä mitään?
”Älä sinä tule selittämään apinoista mitään! Mitä sinä maajussi väität tietäväsi, häh?” huusi sijoittaja, joka sattui tietämään enemmän vintage-farkuista kuin kukaan muu Suomessa.
”Turisti!” ”Multavarvas!” ”Riistäjä!” ”Luuseri!” Metsä kaikui haukkumasanoista, ja molemmissa ryhmissä vanhimmat tajusivat, että tilanne oli riistäytymässä käsistä eivätkä he enää pystyisi pysäyttämään sitä. Käsiä hakeutui nyrkkiin, ja työkaluihin tartuttiin kuin aseisiin.
Kaksi ihmistä oli kuitenkin vaihvihkaa siirtynyt hieman sivummalle. Yksi oli graeberläinen, toinen parakoodari. He olivat tunnistaneet toisensa ja nähneet, että heitä yhdisti yksi asia – kehon kulttuuri. He eivät puhuneet, mutta nostaja, joka ei koskaan jätä kyykkypäivää väliin, tunnistaa toisen samanlaisen. He siirtyivät ison kiven vastakkaisille puolille, tarttuivat nahkahihnoista ja alkoivat nostamaan. Kumpikin ensin ähisi, sitten jo mylvi, ja kivi nousi hitaasti savisesta maasta.
Kiistelevät ryhmät olivat huomanneet jotakin kiinnostavaa tapahtuvan, ja viimeistään mylvinnän alkaessa kaikki katsoivat, kuinka kaksi ihmistä – työläinen ilman tehdasta ja koodari, joka oli maksanut kokeakseen sellaisen – nosti jaloillaan. Kiista oli hiljentynyt, ja enää kuului vain ähinää ja mylväyksiä. Kumppanukset – sitä he tässä hetkessä olivat – kävelivät pienin, raskain askelin mahdottoman taakkansa kanssa. Kun he olivat saaneet kiven nostettua kuljetuskärryille, he nyökkäsivät toisilleen. Jotkut olivat näkevinänsä, että he hymyilivät päättäessään kaiken keskustelun työstä kahdella sanalla. Yhtä aikaa he lausuivat: ”Hyvä treeni.”
Kirjoittaja on innovaation, designin ja johtamisen professori Tanskan Syddansk Universitetin (SDU) teknisessä tiedekunnassa. Aiemmin hän on työskentellyt innovaation ja yrittäjyyden professorina Tukholman Kuninkaallisessa teknillisessä korkeakoulussa. Koulutukseltaan Rehn on taloustieteen maisteri sekä tekniikan tohtori.
