Viimeksi korkeakoulutettujen työttömyys kävi korkealla vuosina 2015–2016, jolloin minä ja moni tuttuni valmistuimme maistereiksi. Monelle meistä työttömyysjaksot, sadat hakijat yhtä paikkaa kohden ja vastausta vaille jäävät työpaikkahakemukset tulivat arkisia. Kuulostaako tutulta? Sukupolvikokemuksessani on paljon samaa kuin nykyhetkessä, mutta vuosien välinen vertailu ei ole reilua. Tuntuu, että uskoa korkeakoulutuksen tuomaan sturvaan koetellaan nyt ennätyskovaa.
Tilastojen valossa olen uumoilujeni kanssa kuitenkin ainakin osittain väärässä, erityisesti nuorten kohdalla. Nuorisobarometrin mukaan yli 90 % nuorista uskoo ainakin jossain määrin edelleen, että koulutus parantaa työnsaantimahdollisuuksia. Tämä on Suomelle huojentava uutinen. Vuodesta 2017 lähtien koulutuspolitiikan kärkitavoitteena on ollut nostaa korkeakoulutettujen osuus nuorissa ikäluokissa puoleen. Kansallisessa koulutuspolitiikassa usko koulutukseen on siis korkealla.
Maailmalta löytyy kuitenkin myös varoittavia esimerkkejä vastakkaisesta kehityksestä: Yhdysvalloissa jo neljä kymmenestä ajattelee, ettei korkeakoulututkintoa tarvita hyvään työhön, ja kolmannes pitää koko korkeakoulutusta turhana, vaikka sitä ei tarvitsisi rahoittaa lainalla.
Vuoden 2017 korkeakouluvision kaunis tavoite osaamistason nostosta on periaatteessa laajasti jaettu. Silti viime vuodet ovat osoittaneet, kuinka helposti mediassa tai somessa kyseenalaistetaan korkeakoulututkinnon arvo ja tarpeellisuus. Koulutussektori ei ole myöskään tälläkään hallituskaudella säästynyt leikkauksilta. Ei ole siis ihme, jos koulutustason noston tavoite alkaa yksittäiselle suomalaiselle tuntua ristiriitaiselta: miksi korkeakoulutettuja lisätään, kun nykyisillekään ei riitä työtä?
Vastaus löytyy ennen kaikkea talouden suhdanteista. Korkeakoulutettujen työttömyys selittyy ensisijaisesti avoimien työpaikkojen vähyydellä, ei sillä, että korkeakoulututkinto olisi menettänyt arvonsa. Taloustieteen viesti on pitkään ollut johdonmukainen sen puolesta, että pidemmällä aikavälillä koulutustason nosto on yksi keskeisimmistä keinoista vahvistaa talouden tuottavuutta. Tuottavuus ei synny koneista ja rakenteista, vaan ennen kaikkea inhimillisestä osaamisesta, joka luo innovaatiot ja ottaa niiden hyödyt käyttöön. Korkeakoulutettuja tarvitaan tämän tuottavuuden synnyttämiseen, joka heijastuu takaisin työmarkkinoille uusina töinä.
Tyypillisesti nuorten koulutususko on seurannut taloussuhdanteita. Kun taloudessa on mennyt huonommin, on koulutususko ollut korkeammalla. Tätä on selitetty suomalaisen yhteiskunnan arvostuksella koulutusta kohtaan. Viime vuosina tässäkin on tapahtunut hienoinen muutos. Vuoden 2024 Nuorisobarometrissä koulutususkoon täysin vakuuttuneiden osuus laski, vaikka työttömyysaste on noussut.
On selvää, ettemme halua Yhdysvaltain kaltaista kehityssuuntaa meille, vaan meidän tulee vaalia nuorten koulutususkoa. Tämä ei onnistu tyhjillä puheilla. Lyhyellä aikavälillä tarvitaan keinoja työllisyystilanteen parantamiseen kuten työttömänä opiskelun helpottamista, mutta työnsarkaa riittää myös tulevalle hallituskaudelle. Seuraavan hallituksen tulee siirtää visiosanat budjetiksi ja taata lisärahoitusta korkeakoulutukseen. Korkeakoulutus pidentää työuria, vahvistaa yksilön toimeentuloa ja hyvinvointia eli rakentaa kestävämpiä työuria. Samalla osaaminen ja vakaammat työurat rakentavat kilpailukykyä – panostus kestävään työelämään on sekä yksilön että kansantalouden etu.
Ainomaija Rajoo Kirjoittaja on YKAn johtava asiantuntija sekä yleistä historiaa pääaineenaan opiskellut filosofian maisteri.
