Esseessä Ilkka Kärrylä vertailee Pohjoismaiden työmarkkinainstituutioita ja käytäntöjä. Mitkä käytännöt ”Pohjoismaisesta mallista” ovat osa Orpon hallitusohjelmaa ja miten Suomen työmarkkinauudistukset eroavat esimerkiksi Ruotsista?
”Pohjoismainen malli” on paljon käytetty ja positiivinen käsite. Kesällä 2023 nimitetyn Petteri Orpon hallituksen myötä se nousi jälleen keskusteluun Suomessa, sillä hallitusohjelman laajaa työmarkkinoiden ja työelämän uudistuspakettia perusteltiin muiden Pohjoismaiden esimerkillä. Mutta onko Suomessa todella jätetty tekemättä muualla tehdyt uudistukset, ja onko maamme ollut poikkeuksellisen ”jäykkä” pohjoismaisessa vertailussa, kuten hallitus ohjelmaansa perusteli?
Tämä essee perustuu keväällä 2024 ilmestyneeseen selvitykseeni, jossa vertailin neljän suurimman Pohjoismaan työmarkkinainstituutioita ja -käytäntöjä, kuten työehtosopimusjärjestelmiä, palkanmuodostusta, työtaisteluoikeutta ja työttömyysturvaa. Tuloksena esitin, että Orpon hallituksen reformipaketti on pohjoismaisessa vertailussa poikkeuksellisen laaja valtiointerventio työmarkkinoille.
Todellisuudessa yhtä ”Pohjoismaista mallia” ei ole olemassa, vaan kaikissa Pohjoismaissa on omat historiallisesti erilaiset työmarkkinainstituutionsa. Niitä on vuosikymmenien saatossa uudistettu vaihtelevin tavoin. Ruotsissa paikallista palkkasopimista on lisätty 1990-luvulta lähtien työehtosopimusten puitteissa. Toisaalta kollektiivinen irtisanomissuoja on edelleen vahvempi kuin muissa Pohjoismaissa, ja palkansaajapuolella on 1970-luvulla saavutettu vahva myötämääräämisoikeus.
Norjan erikoisuutena on valtiollinen työttömyysvakuutus ja Pohjoismaiden alhaisin palkansaajien järjestäytymisaste, mutta keskitettyjä palkkaratkaisuja tehdään siellä edelleen ja palkkojen yleiskorotukset ovat laajalti käytössä.
Tanskassa työmarkkinoiden lainsäädäntö on muita Pohjoismaita vähäisempää, ja työehtosopimuksilla on suuri rooli. Vahvaa irtisanomissuojaa ei ole koskaan säädetty lakiin, ja palkanmuodostus on varsin hajautettua, mutta Tanskassa on pidetty kiinni korkeasta ansiosidonnaisen työttömyysturvan tasosta ja kattavista työttömien palveluista.
Suomen erityispiirteitä taas ovat esimerkiksi vahva työehtosopimusten yleissitovuus, verrattain suuri kaikille taattujen yleiskorotusten osuus palkanmuodostuksessa, heikko henkilöstön osallistuminen yritysten hallintoon sekä joustava työaikasääntely ja lomautusjärjestelmä.
Petteri Orpon hallituksen mukaan muissa Pohjoismaissa vastaavat työmarkkinauudistukset olisi tehty jo kauan sitten. Monelta osin tämä ei pidä paikkaansa. Selvityksessäni vertailin yhdeksää Orpon hallitusohjelman merkittävintä muutosta muiden Pohjoismaiden tilanteisiin. Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa on kussakin voimassa tulkinnasta riippuen vain kahdesta neljään uudistusta.
Sisällöllisesti tekeillä olevat uudistukset eivät vie Suomea huomattavan kauas muista Pohjoismaista, mutta toteutuessaan ne kylläkin vievät palkansaajien aseman joiltain osin Pohjoismaiden heikoimmalle tasolle. Erityisesti ansiosidonnaisen työttömyysturvan heikennyksissä hallitus meni selvästi muita Pohjoismaita pidemmälle. Ansiosidonnainen oli Suomessa varsinkin yleisillä 2 200–3 500 euron kuukausipalkkatasoilla jo Pohjoismaiden heikoin ja heikkeni entisestään Pohjoismaiden kovimman 20–25 prosentin porrastuksen myötä. Lisäksi hallitus leikkasi heikkoa ansioturvaa kompensoivaa yleistä asumistukea sekä lapsikorotuksia. Erityisen kovaa leikkaukset osuivat pienituloisiin lapsiperheisiin ja osa-aikatyöntekijöihin.
Työtaisteluoikeutta Orpon hallitus rajoitti saman suuntaisesti kuin sitä on rajoitettu muissa Pohjoismaissa, mutta niissä rajoitusta ei ole tehty lainsäädännöllä vaan oikeuskäytännössä, joka on usein hyvin tulkinnanvaraista. Ruotsissa tukityötaisteluita ei ole selkeästi rajoitettu.
”Vientivetoisen palkkamallin” toteuttaminen lainsäädännöllä eroaa samaan tapaan Pohjoismaista, joissa se on kirjattu työehtosopimuksiin. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa sopimuksiin on kirjattu ehtoja, joilla palkkakuoppaan jääneet alat voivat saada vientisektoria suurempia korotuksia. Naisvaltaiset alat ovat myös toisinaan onnistuneet palkkaerojen kuromisessa työtaisteluin.
Yhteistoimintalain sovellusalan nosto vähintään 50 työntekijän yrityksiin on merkittävä mutta toistaiseksi vähälle huomiolle jäänyt tavoite; muissa Pohjoismaissa raja on 0–20 työntekijää. Myös paikallisen sopimisen osapuolista määrääminen lainsäädännöllä on pohjoismaisittain poikkeuksellista, mutta Suomi on erikoistapaus myös uudistustarpeen perusteluna käytettävän työehtosopimusten yleissitovuuden osalta.
Työsuhdeturva tulisi olemaan henkilöperusteinen ja kollektiivinen irtisanominen yhdessä huomioiden Pohjoismaiden toiseksi heikoin Tanskan jälkeen. Alle 50 työntekijän yritykset saisivat jatkossa toteuttaa kollektiiviset irtisanomiset ilman muutosneuvotteluja, eikä niillä enää olisi vanhojen työntekijöiden takaisinottovelvoitetta. Työttömien palveluita tai työttömyysturvaa ei kuitenkaan olla parantamassa muiden Pohjoismaiden tasolle irtisanomissuojan heikentämisen vastapainoksi.
Joidenkin uudistusten kohdalla hallitus on myös harrastanut eräänlaista rusinoiden poimintaa: esimerkiksi lakisääteinen ensimmäisen sairauspäivän palkattomuus löytyy hieman soveltaen Ruotsista, mutta ei Norjasta tai Tanskasta. Ruotsissa ja Tanskassa on myös Suomen nykytasoa heikompi henkilöperusteinen irtisanomissuoja.
Jotkin Orpon hallituksen uudistukset siis menevät sisällöllisesti pidemmälle kuin missään muussa Pohjoismaassa. Hallituksen toiminnan merkittävin ero muihin Pohjoismaihin on kuitenkin reformipaketin laajuus sekä valmistelutapa, joka sivuuttaa palkansaajien näkemykset lähes täysin. Tavallisesti ”Pohjoismaiseen malliin” on kuulunut se, että työmarkkinalainsäädäntö tehdään järjestöjen välisten kompromissien pohjalta.
Orpon hallitus ei kuitenkaan ole suostunut kokonaisvaltaiseen neuvotteluun eri uudistuksista, kuten vaikkapa Ruotsin vuoden 2022 keskusjärjestöjen pääsopimuksessa ja sitä edeltäneessä pitkässä neuvotteluprosessissa tehtiin. Mikäli sama trendi jatkuu, ja tulevatkin hallitukset uudistavat työmarkkinoiden sääntelyä suurin harppauksin lainsäädännöllä ilman työmarkkinaosapuolten saavuttamia kompromisseja, voidaan puhua jopa järjestelmänmuutoksesta Suomessa.
Suomi oli viimeinen suurista Pohjoismaista, joka omaksui valtakunnalliset työehtosopimukset sekä niihin liittyvän sopimisen kulttuurin ja kompromissien etsimisen 1940-luvulta lähtien. Orpon hallituksen toimintatavan jatkuessa se voi hyvin olla myös ensimmäinen, joka luopuu tällaisesta sopimisesta ainakin työmarkkinoiden lainsäädännön osalta. Mikäli sääntelyä uudistetaan enenevässä määrin lakiteitse, myös työehtosopimusten merkitys pienenee, vaikka niitä edelleen tehtäisiinkin toimialatasolla. Sopimusten neuvottelukierrokset myös todennäköisesti vaikeutuvat, mikäli ne jäävät palkansaajien ainoaksi lailliseksi foorumiksi puolustaa oikeuksiaan. Tämä tarkoittaisi melko varmasti työtaisteluiden lisääntymistä.
Vaikka Orpon hallituksen reformipaketti on historiallisen suuri, paljon vanhaakin säilyy, ainakin toistaiseksi. Palkanmuodostus on Suomessa edelleen jonkin verran keskitetympää kuin muissa Pohjoismaissa. Tässä asiassa ratkaisut ovat kuitenkin ensisijaisesti työmarkkinaosapuolten käsissä.
Palkkoihin puuttuminen lakisääteisesti, esimerkiksi pakottamalla suurempaan paikallisen sopimisen osuuteen palkanmääräytymisessä, olisi toimintatavan muutoksena lakisääteistä ”vientimalliakin” radikaalimpi askel pois muiden Pohjoismaiden linjalta. Sopiminen hajautetummasta palkanmuodostuksesta on kuitenkin vaikeutunut EK:n ja Metsäteollisuuden irtiottojen myötä. Tällä hetkellä hallituksen uudistukset kiristävät työmarkkinasuhteita, eivät helpota yhteisymmärryksen löytämistä paikallisen sopimisen lisäämisestä.
On myös vaikea ennakoida, miten paikallisen sopimisen kieltojen poistaminen järjestäytymättömiltä yrityksiltä ja sopimisen mahdollistaminen ilman ammattiliiton luottamusmiestä vaikuttaa yleissitovuuteen tai ammattiliittojen asemaan. Heikentääkö se entisestään työnantajien intressiä järjestäytyä, mikä ajan myötä voisi lakkauttaa yleissitovuuden yhä useammilla aloilla, kuten ay-liike pelkää?
Palkansaajapuoli arvelee paikallisen sopimisen laajentamisen myös lisäävän laittoman työehtojen polkemisen houkuttelevuutta, kun sopimuksia voisi neuvotella mahdollisesti työehtoihin ja lainsäädäntöön vähemmän perehtyneiden luottamusvaltuutettujen kanssa. Laittomat paikalliset työehtosopimukset ja alihankintaurakat vaikkapa itäeurooppalaisilla työehdoilla ovat jo nyt arkipäivää, koska rikkomusten valvontaan ei ole tarpeeksi resursseja ja sanktiot ovat vähäiset.
Suomalainen työmarkkinamalli on nyt vedenjakajalla. Tulevien hallitusten jatkaminen yksipuolisen intervention ja lainsäädännön linjalla veisi Suomen erilaiseen työmarkkinamalliin kuin muut Pohjoismaat. Vielä on kuitenkin aikaista arvioida, mitä tämä konkreettisemmin tarkoittaisi; kulkisiko Suomi mahdollisesti lähemmäs anglosaksista tai eteläeurooppalaista mallia, jossa työehtosopimusten rooli on pienempi ja palkansaajien järjestäytymisellä on merkitystä lähinnä neuvotteluasemaltaan vahvimmilla toimialoilla? On myös epäselvää, kuinka suuren piristysruiskeen uudistukset antavat talouskasvulle ja työllisyydelle. Todennäköiseltä kuitenkin näyttää, että ainakin lähitulevaisuudessa suomalaisia työmarkkinasuhteita leimaavat suuremmat ristiriidat kuin mihin viime vuosikymmeninä on totuttu.
Ilkka Kärrylä Kirjoittaja on pohjoismaisen taloushistorian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Kirjoitus on julkaistu myös YKAn vuosijulkaisussa, joka on postitettu liiton jäsenille sekä lisäksi siihen voi tutustua osoitteessa yka.fi/vuosijulkaisu.
