Siirry pääsisältöön
9.1.2020

Sivistyksen ohut pintalakka rapisee

Yhteiskuntatieteilijöillä on paras näkymä muutokseen, mutta missä on yhteiskuntatieteilijän paikka, kun instituutioiden ja politiikan tila kapenee.

Jokainen tietää, millainen on poliittinen debatti televisiossa tai radiossa. Toimittaja ohjaa keskustelua, jonka osallistujat yrittävät nokittaa toisiaan argumenteilla ja antaa itsestään myönteisen kuvan yleisölle. Samoin sanomalehdessä poliitikot pyrkivät puhuttelemaan yleisöä perinteisesti oman poliittisen kantansa mukaan.

Tämä kuva on edelleen totta, mutta se on vain pieni siivu politiikan julkisuutta. Tänä päivänä poliitikko voi yhtenä hetkenä esiintyä edustavasti perinteisessä mediassa, mutta tuokio myöhemmin repiä kunniallisuuden kaavun yltään so­siaalisessa mediassa.
Tällainen kahden tai useamman kärjen viestintä ei koske ainoastaan notkeita populisteja. Viime vuosina sivistyksen ohut pintalakka on rapissut kaikissa politiikan ja maantieteen ilmansuunnissa.

Hybridi mediajärjestelmä tarkoittaa tilaa, jossa perinteiset ja uudet median muodot nivoutuvat yhteen monimutkaiseksi systeemiksi. Huhut perinteisen median kuolemasta olivat ennenaikaisia, sillä hybridisaatio on tuottanut ruumiiden sijaan jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua. Kyseessä on informaatioympäristön muutos, joka ei ole neutraali, eikä sen enempää lohduton maailmanloppu tai mieletön uusi mahdollisuus.

Sen, minkä voi sanoa on, että kaaos tulee lyhyellä aikavälillä lisääntymään.

Esimerkiksi internetin ja teknologian kehittymiseen on suhtauduttu pitkään toiveikkaasti, vapauttavana voimana, mutta tänä päivänä sinisilmäisinkään optimisti ei voi olla näkemättä kehityksen toista puolta.

Politiikantutkija Yascha Mounk kirjoittaa kirjassaan The People vs. Democracy, että on vielä mahdotonta sanoa, onko nykyisestä viestintäteknologioiden kehityksestä ihmiskunnalle enemmän hyötyä kuin haittaa. Sen, minkä voi sanoa on, että kaaos tulee lyhyellä aikavälillä lisääntymään.

Juuri Mounkin tavoin yhteiskuntatieteilijät ovat hyvässä asemassa tulkitsemaan muutoksen monimutkaisuutta ja sen eri puolia: yhteiskuntaa ja politiikkaa, teknologiaa ja sen käyttöä, historiaa ja kulttuuria, psykologiaa, yksilöitä ja joukkoja. Maailman muutosten arvioiminen ja selittäminen edellyttävät entistä enemmän kokonaisvaltaista näkemystä, kriittistä asennetta ja herkkyyttä – niitä taitoja, joita yhteiskuntatieteilijöille edelleen opetetaan.

Totuuden jälkeen -kirjassa esitimme Antto VihmanJarno Hartikaisen ja Hannu-Pekka Ikäheimon kanssa, että totuudenjälkeisyyden taustalla on teknologisen murroksen ja poliittisen polarisaation myrkyllinen cocktail.

Hybridissä viestintäjärjestelmässä onkin syntynyt uusia ekologisia lokeroita pienten yhteisten nimittäjien ympärille syntyvissä vaihtoehtoisissa verkostoissa. Niissä muhivat salaliittoteoriat ja valheet siivilöityvät paikoin myös valtajulkisuuteen.

Toimittajan ja tietokirjailijan Angela Naglen mukaan perinteisen median heikentyminen tarkoittaa ennen kaikkea kulttuurisen sensibiliteetin ja etiketin heittämistä yli laidan. Totuudenjälkeisen politiikan tila kasvaa, kun poliitikot tai kansalaiset eivät enää häpeä – tai joudu häpeämään – valheitaan, virheitään tai törkeyksiksi tulkittuja ulostulojaan.

Paikoin tilanne muistuttaa Don DeLillon romaanissaan Valkoinen kohina kuvittelemaa maailmaa.

”Myrkkytapahtuma oli päästänyt mielikuvituksen hengen valloilleen. Ihmiset sepittivät juttuja, toiset kuuntelivat lumoutuneina. Värikästä huhua, kaikkein pöyristyttävintä tarinaa arvostettiin yhä enemmän. Emme suhtautuneet keksittyyn juttuun yhtään sen luottavaisemmin tai epäuskoisemmin kuin ennenkään. Mutta nyt niille osattiin antaa arvoa. Aloimme ihmetellä omaa kykyämme synnyttää kauhua.”

Totuudenjälkeistä politiikkaa tutkinut Ari-Elmeri Hyvönen muistuttaa Hannah Arendtin erottelusta filosofisten ja faktuaalisten totuuksien välillä. Filosofiset totuudet ovat ikuisia tietoteoreettisia kysymyksiä maailman ja olemassaolon ehdoista. Arendtille faktuaaliset totuudet, kuten se että Saksa hyökkäsi Belgiaan elokuussa 1914, ovat politiikan haavoittuvaista perusinfrastruktuuria. Jos näihin politiikan totuuksiin suhtaudutaan mielipiteinä, itse politiikan kenttä kapenee.

Suomesta katsoen synkin myrkkypilvi näkyy edelleen jossain kaukana horisontissa. Silti toimittajana ja journalismin tutkijana ilmavirtauksia on mahdotonta olla havaitsematta.

Siirtymä analogisen ajan demokratiarakenteista digitaalisen ajan muokkaamaan tulevaisuuteen on kivulias. Historioitsija Niall Ferguson tulkitsee verkostojen ottavan vallan hierarkioilta toista kertaa historiassa. Edellisen kerran näin tapahtui, kun kirjapainotaito keksittiin.

Tietokirjailija Rachel Botsmanin mukaan meneillään on siirtymä kohti vertaisyhteiskuntaa, jossa luottamus jakautuu vertikaalisen hierarkian sijaan horisontaalisesti, vertaisten eli kansalaisten kesken. Muutos jakaa valtaa, mutta ei välttämättä vahvista demokratiaa.

Sosiaalisessa mediassa ja internetin varjoisilla kujilla huhut ovat steroideilla vahvistettuja.

Instituutioiden haavoittuvuus paljastuu, kun ihmiset ovat entistä valmiimpia luottamaan asiantuntijoiden ja auktoriteettien sijaan vertaisiinsa. Jo nyt on merkkejä rokotuskritiikin kaltaisista liikkeistä lääketiedettä vastaan. Puhumattakaan litteän maanpiirin liikkeestä. Kiinnostavaa on, kuinka tuohon teoriaan uskovia ihmisiä yhdistää linkit muihinkin YouTuben algoritmien suosittelemiin salaliittoteoriavideoihin.

Ajatusleikkiä onkin houkutus jatkaa pidemmälle: Mitä jos ihmiset eivät enää (laajasti) luottaisi kouluun kasvatuksen paikkana? Tai poliisiin järjestyksenpitäjänä ja oikeuslaitokseen tuomiovallan käyttäjänä? Entä jos luottamus pankkeihin romahtaisi?

Se mikä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, ei enää jää sosiaaliseen mediaan. Huhuja, valheita ja vahingollista informaatiota on levitetty maailman sivu, mutta sosiaalisessa mediassa ja internetin varjoisilla kujilla ne ovat steroideilla vahvistettuja.

The New York Timesin kuvaus ”missä maat ovat ruutitynnyreitä ja Facebook on tulitikku” on tullut todeksi ainakin Sri Lankalla, Bangladeshissa, Myanmarissa ja Intiassa. Samoin ”pizzagatena” tunnettu salaliittoteoria muhi aikansa ennen kuin mies Pohjois-Carolinasta päätti hyökätä asein Comet Ping Pong -ravintolaan Washingtonissa.

Kaaosagentit ja kyyniset toimijat pyrkivät tietoisesti hyödyntämään tilannetta ja kaventamaan politiikan tilaa. Kyse ei ole propagandasta, vaan pikemminkin informaatiotilan hämärtämisestä, muistuttaa tuoreessa kirjassaan Peter Pomerantsev. Kun tiedon määrää ei voida rajoittaa, sensuuri tapahtuu hälyn kautta.

”Tänä päivänä botit, trollit ja kyborgit voisivat luoda simulaation mielipideilmapiiristä, kannatuksesta tai vihasta, joka olisi salakavalampi, kaikenkattavampi kuin vanha broadcast-media. Sitten tämä simulaatio vahvistuisi entisestään, kun ihmiset muuttaisivat käytöstään kuvittelemansa todellisuuden mukaan.” (Pomerantsev: This is Not Propaganda. 2019.)

Jaettu poliittinen julkisuus on kaunis ajatus: ideoiden markkinapaikka, jossa paras argumentti voittaa – tai jossa poliittiset liikkeet ainakin kilpailevat toisiaan vastaan selkeästi erottuvilla poliittisilla ohjelmilla. Pelkästään tällaisen illuusion ylläpitäminen vaatii yhteisesti tunnustettuja instituutioita, jaettuja faktoja ja jonkinlaista ajatusta tai näkymää tavoiteltavasta tulevaisuudesta.

Nyt nopea teknologinen kehitys sekä viestinnän ja politiikan häiriöt ovat jättäneet perinteiset instituutiot jälkeensä ja romuttaneet kuvitelmat edistyksen edistymisestä. Kyse ei ole vain mediasta ja julkisuudesta, sillä vanhojen hierarkioiden murtuessa yhä useammat yhteiskunnan tukipilarit tutisevat.

Se asettaa mielestäni paineita paitsi toimittajille myös muille yhteiskuntaa laajasti ymmärtäville toimijoille. Yhteiskuntatieteilijän paikka voi olla rakentamassa parempaa tekoälyä, tuottamassa parempaa julkisuutta ja julkisia palveluita, tutkimassa muutosta yliopistossa tai vaikkapa luomassa varallisuutta pankkisektorilla.

Jokaisessa näistä tehtävistä on tärkeää, että yhteiskuntatieteilijä muistaisi, miksi yhteiskuntatiede on juuri yhteiskuntatiedettä: eri tieteenaloja yhdistää kiinnostus kohti yhteiskuntaa ja yksilöitä yhteisön osana. Meistä kaikki ovat osa jotain itseään suurempaa, sellaista, jonka perusta on arvokas, mutta ajassamme myös haavoittuva ja hauras.

 

Olli Seuri on YTT, journalistiikan työelämäprofessori Tampereen yliopistossa 2019-2020 ja Ylen toimittaja.