Istun potentiaalisen yhteistyökumppanin kanssa kahvilassa Helsingin keskustassa keskustelemassa tulevista yhteisistä projekteista, ja siinä sivussa elämästä, perheistä, harrastuksista. Jutustellessamme havahdun siihen, että hän kertoo käyneensä luennoimassa homofobiseksi tietämälleni taholle. Mietin sekunnin kymmenyksen ajan kertooko tämä jotain henkilöstä itsestään, ja onko hän antanut muita signaaleja suhtautumisestaan vähemmistöihin. Muutan seuraavassa lauseessa mieheni puolisoksi.
Esimerkin tilanne on sinänsä vähäpätöinen, mutta toistuva. Uudelleen ja uudelleen tehtävä riskianalyysi kaapista ulos tulemisen suhteen on raastavaa – ja yleistä. EU:n Perusoikeusviraston lhbtqia-vähemmistöihin kuuluvien kokemuksia luotaavan tutkimuksen suomalaisvastaajista 70 % ei kerro vähemmistöön kuulumisestaan yhdellekään asiakkaistaan, 58 % ei esihenkilöilleen. Ei siis ihme, että 78 % suomalaisista työssäkäyvistä lhbtqia -ihmisistä piilottaa töissä vähemmistöstatuksensa ainakin joskus, ja miltei puolet tekee niin usein tai koko ajan.
Asiasta keskustellessa törmää usein väitteeseen siitä, ettei seksuaalisuus kuulukaan työpaikalle, tai etteivät heterotkaan tuo näitä asioita esille, joten miksi vähemmistöihin kuuluvien pitäisi. Näin ei kuitenkaan ole – henkilökohtainen elämä ja seksuaalisuus ovat jatkuvasti läsnä osana arkisia keskusteluja taukotiloissa ja kokoushuoneissa. Tuskin kukaan oikeasti haluaa työelämää, josta kaikki henkilökohtainen on piilotettu.
Suomessa pride on ollut tärkeä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien valtavirtaistamisen suhteen. Jopa sadan tuhannen osallistujan mielenosoitukset ovat omalta osaltaan kantaneet meitä vuosituhannen alun pitkin hampain hyväksytystä parisuhteen rekisteröinnistä tasa-arvoiseen avioliittolakiin ja inhimillisempään – vaikka silti puuttelliseen – translakiin. Suosio ja paine on saanut monet organisaatiot osallistumaan pride-kuukauden juhlintaan siinä määrin, että viime vuosina onkin alettu puhumaan tokenismista. Tällä tarkoitetaan vain symboliselle tasolle jäävää osallistumista; tiedättehän, organisaatio tekee itselleen sateenkaarilogon, parhaassa tapauksessa julkaisee Linkedinissä teemapäivityksen, ja tämän jälkeen vaikenee aiheesta seuraavaan kesäkuuhun asti.
Ilmiö on turhauttava. Kuten tutkimustulokset osoittavat, lähes kaikilla työpaikoilla on tehtävää aivan perustason kysymyksissä lhbtqia-ihmisten aseman parantamisen saralla. Eivätkä ongelmat jää siihen, uskaltavatko kaltaiseni asiantuntijatöissä olevat homomiehet kertoa parisuhteestaan työkontaktille, vaan monissa tapauksissa tilanne on paljon vakavampi. Kenelläkään ole varaa paistatella omassa erinomaisuudessaan.
Yhtä lailla tämä ryntäys osallistumiseen on positiivinen ongelma. Maailma on muuttunut parempaan, kun pelkkä priden tukeminen ei enää riitä, vaan voimme julkilausumien lisäksi vaatia konkreettisia vähemmistöjä tukevia toimia. Joskus etenkin hyvää tarkoittavassa seurassa voikin törmätä keskusteluihin, joissa epäröidään Prideen mukaan lähtemistä – teemmekö tarpeeksi? Olemmeko riittävän edistyksellisiä, osaammeko tehdä ja sanoa oikeita asioita?
Nämä ovat arvokkaita kysymyksiä, jotka kertovat esittäjästään hyvää. Niiden ei silti saa antaa passivoida, vaan nähdä ne tilaisuutena oppia ja tehdä enemmän. Pride on ilon ja rakkauden mielenosoitus, ja siihen osallistumisen huuma on erinomainen tilaisuus ottaa yhdessä askeleita kohti parempaa työelämää.
Jussi Nuortimo, varapuheenjohtaja Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut
