Korkeakoulupolitiikassa on tapana peräänkuuluttaa pitkäjänteisyyttä ja ennustettavuutta, eikä turhaan. Mutta mitäs sitten, jos yhdessä sovittuihin tavoitteisiin ei löydetä toimivia toteutuskeinoja? Mitäpä jos ainoat mahdolliset toteutuskeinot tuntuvat päättäjistä liian kalliilta tai hankalilta, kysyy SYL:n koulutuspoliittinen asiantuntija Heidi Rättyä.
Muistellaanpa pieni hetki vuotta 2017. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on saanut kaikki eduskuntapuolueet sitoutumaan tavoiteohjelmaan, joka on vähintäänkin kryptisesti otsikoitu: “Ehdotus Suomelle: Suomi 100+”. Siitä huolimatta, että otsikosta voisi kuvitella kyseessä olevan taas yksi nolo Suomi 100 -brändituote, on paperin sisällössä perää. Erityisesti yksi tavoite on noussut poliittisen keskustelun keskiöön. Kyseessä on tietenkin nuoren ikäluokan koulutusasteen nostaminen 50 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä.
Paperilla on totta kai myös tunnetumpi lempinimi: korkeakouluvisio. Vision tavoitteisiin, koulutusasteen nosto mukaan lukien, oli helppo sitoutua vuonna 2017. Kukapa vastustaisi korkeampaa osaamistasoa, työllisyyttä ja innovaatioita? Nyt, vuoden 2023 alussa, tilannekuva näyttää kuitenkin karulta. Tavoiteaikaa on täytynyt siirtää viidellä vuodella eteenpäin, sillä on havaittu, ettei nykytoimilla tavoitetta saavuteta mitenkään. Mitä pitäisi siis tehdä, että koulutusasteen nosto ei jäisi ihan turhaksi sanahelinäksi?
Opetus- ja kulttuuriministeriön Korkeakoulujen kestävän kasvun ohjelmassa on laskettu, että koulutustason nosto vaatisi koko korkeakoulusektorille 177-190 miljoonan euron lisäpanostukset vuosittain. Opiskelijoiden näkökulmasta tärkeää on myös opintojen tukeminen, opiskelijoiden hyvinvoinnin vahvistaminen ja laadukas ohjaus. Näin saadaan myös koulutuksen keskeyttäneiden määrä laskuun ja koulutuksen läpäisyaste nousuun.
Vaikka koulutustason nosto saattaa kuulostaa politiikan maailmassa kuivalta peruskauralta, jolla äänestäjiä ei liiemmin houkutella, on Suomi kuitenkin tainnut nyt herätä tilanteen vakavuuteen. Tuore tilasto ylitti uutiskynnyksen tuodessaan julkiseen tietoon, että Suomen koulutusaste on tippunut alle OECD-maiden keskitason. Viimeistään nyt asiaan vihkiytymätöntäkin lukijaa pitäisi alkaa hirvittää.
Koulutuksen suunnasta päätetään jälleen tulevissa vaaleissa. Pitäisi olla selvää, että Suomella ei ole muita vaihtoehtoja kuin panostaa koulutukseen ja turvata asemansa korkean osaamisen maana. Jopa 190 miljoonan vuosittainen hintalappu voi kuulostaa hurjalta, mutta todennäköistä on, että kouluttamattoman kansan hintalappu on tulevaisuudessa vieläkin suurempi. Kevään vaaleissa ja hallitusohjelmaneuvotteluissa puolueiden on sitouduttava tasaiseen perusrahoituksen korotukseen, jotta koulutustasoa voidaan nostaa kestävästi ja tulevaisuuteen katsoen.
Heidi Rättyä Kirjoittaja työskentelee koulutuspolitiikan asiantuntijana Suomen ylioppilaskuntien liitossa.
YKAn tavoitteena on yhteiskunta, joka muun muassa panostaa osaamiseen. Tavoitteenamme on kestävä osaamispolitiikka, joka tähtää osaamistason nostamiseen. Lue lisää tavoitteista vaalisivulta.
