Kolme kirjainta

Kolme kirjainta nimen perässä. Kaikki isolla. Lisään ne siihen aina, kun se vain on mahdollista. Minun allekirjoituksessani saa näkyä ylpeyteni. Minua saa mielellään puhutella maisteri Koskiseksi, vanhan kotimaisen elokuvan tyyliin. Siitä vaan, kirjoittaa Maarit Koskinen, YTM.

Oppiarvooni kiteytyy oikeastaan koko elämäni ura. Ymmärrätte aivan oikein. En opiskellut elämää varten. En hankkinut vankkaa perustaa tulevalle työuralleni akateemisesta loppututkinnosta. Tein kaiken aivan toisin päin. Keräsin ensin läpäisemättömän kokemuksen, hankin työurallani kannuksia ja kasvatin valveutuneet lapset. Kaiken sen niputin yhteen opintojen kanssa ja tulostin loppututkinnoksi. Näin se minulla kävi. Enkä yhtään kadu.

Vaikka olenkin myöhäissyntyinen yhteiskuntatieteilijä, olen ehtinyt monella tavalla vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Aina en ole tehnyt sitä tietoisesti. Useat valintani ovat kuitenkin johtaneet tekoihin, jotka jälkeenpäin voin nähdä järjestelmällisenä kehityksenä kohti yhteiskuntatieteilijän identiteettiä.

Jossain menneessä näen yhteiskuntavaikuttajan, nuoren optimistin ja idealistin, joka ei tuntenut kuuluvansa mihinkään erityiseen kategoriaan. Oli vain hauskaa osallistua samanhenkisten nuorten kokoontumisiin. Kerättiin valtakunnallisissa keräyksissä rahaa vähäosaisille kulkemalla ovelta ovelle. Kerättiin varoja järjestön toimintaan pesemällä mummojen ikkunoita tai haravoimalla pihoja. Opittiin rahan arvo. Siinä ohessa kasvettiin valveutuneiksi ja aatteellisiksi.

Vähän lähempänä menneessä näen nuoren äidin, joka ruoanlaiton, pyykinpesun ja nenän niistämisen ohessa siirsi tärkeimmät arvonsa lapsilleen:

Jokaisen on parhaansa mukaan huolehdittava itsestään ja omasta toimeentulostaan. Jokaisen yksilön on huolehdittava siitä, että yhteiskunnan rattaat pyörivät. Sosiaaliturvaamme ja eläkkeitämme ei maksa kukaan muu kuin me itse. Ei ole olemassa mitään epämääräistä oliota, jota voisi nimittää yhteiskunnaksi. Yhteiskunta olemme me.

Siellä ne teesit nyt ovat kovassa käytössä ja siirtyvät jo seuraaville sukupolville. Ei kuitenkaan pidä luulla, että tarjoilin lapsille vain pelkkiä tiukkoja opetuksia. Kyllä me satujakin luimme.

Työurani kehittyi mielekkääseen suuntaan, kun hakeuduin tehtävään, jossa sain olla työllistämässä pitkäaikaistyöttömiä ja osatyökykyisiä oikeaan aitoon palkkatyöhön. Onnistumisen elämykset, joita koimme yhdessä työn saaneiden ja työnantajien kanssa, pohjustivat ajatusta opintojen jatkamiseen. Tuli tarve päästä syvemmälle yhteiskunnan rakenteiden ymmärtämiseen.

En ollut enää nuori. Olin hyvin tietoinen siitä, että opintieni voisi olla pitkä ja mutkainen. Selasin yliopistojen tarjontaa etsien reitilleni lähtöpistettä. Ääneen sanoin, että kokeilen. Sanoin, että voisin aina palata takaisin, perua kaiken, jos en onnistuisikaan. Hiljaa sisimmässäni kuitenkin tiesin, että en tulisi koskaan antamaan periksi. Valmistuisin.

Aloitin yhteiskuntapolitiikan perusopinnot. Lähipiiri ihmetteli, miksi tuollainen ala. Kuulostaakin niin vaikealta. Eikö mieluummin kasvatustiedettä. Mutta jo ensimmäisen viiden opintopisteen kurssin jälkeen opinnot imaisivat minut sisäänsä. Tiesin olevani omimmalla alallani.

Suoritin tutkinnon alle viidessä vuodessa työn ohessa opiskellen ja omasta mielestäni se oli upea saavutus.

Miten olinkaan odottanut valmistumistani, sen mukanaan tuomaa tukevaa selustaa ja akateemista arvoa. Olin odottanut, että osaamiseni tulisi näkyväksi. Olin odottanut, että organisaatio, jossa olin vuosia työskennellyt, tunnustaisi menestykseni ja antaisi sille ansaitsemansa kunnian.

Mitään ei tapahtunut. En saanut ylennystä, en uusia haasteellisempia ja vastuullisempia tehtäviä. Vuosien kuluessa katselin sivusta, miten ohitseni nostettiin paljon vähemmän kokemusta ja vähemmän koulutusta omaavia työntekijöitä. Niin se on mennyt, silti mitään en kadu.

Minulla on nimittäin jotakin. Minulla on aarre. Se on kokonaisvaltainen ymmärrys yhteiskunnan vuorovaikutuksesta ja merkityssuhteista. Se on kyseenalaistamisen, kysymisen ja tiedon löytämisen taito. Se on ammatillinen varmuus, jonka vain opinnot voivat antaa. Se on yhteiskuntatieteilijän identiteetti.

Sen vuoksi ne kolme kirjainta, joista olen niin ylpeä.

Maarit Koskinen, YTM