Kestääkö klassikko aikaa, mietin astuessani Åbo Svenska Teateriin katsomaan Tuomo Rämön ohjaamaa esitystä Morbror Vanja. Näytelmä on 124 vuoden takaa. Se käsittelee elämän mielekkyyttä, onnea, rakkautta ja unelmien merkitystä. Minua kosketti erityisesti se, miten ajankohtainen näytelmä on edelleen ja kuinka se peilaa nykypäivän työelämää ja ihmisten elämänarvoja, kirjoittaa YKAn jäsen Kirsi Linnamäki.
Åbo Svenska Teaterin Vanja-eno-näytelmä käsittelee riipaisevati elämän merkityksellisyyttä. Kuvassa Daniela Franzell, Ingemar Raukko, Amanda Nyman ja Jukka Aaltonen. Kuva: Pette Rissanen / Åbo Svenska Teater
Näytelmän alkukohtauksessa Vanja maalaa ison ikkunan puitteita, mutta työ etenee hitaasti – ehkä työvälineet ovat huonot? Sitten maalaustyö keskeytetään tylysti, vaikka se ei ole vielä valmis. Tuntuu, että Vanja on työllistetty, mutta hänen ihmisarvoaan ei kunnioiteta. Ikkunakehikko jää keskeneräisenä roikkumaan ilmaan, kuin huutomerkkinä; muistutuksena työllä alistamisen mahdollisuudesta.
Näytelmässä Vanja-eno pettyy katkerasti huomatessaan, että hän on raatanut turhaan perheen maatilalla ja samanaikaisesti tukenut professorilankonsa helppoa elämää kaupungissa. Vanjasta tuntuu, että elämä on lipunut hänen ohitseen – oikeastaan elämä on huiputtanut häntä! Vanja ei vihaltaan pysty enää edes uneksimaan onnellisesta, itsellisestä elämästä, eikä hänen itsetunnostaan ole paljoakaan jäljellä.
Tapahtumat on sijoitettu syrjäiselle maaseudulle, missä tuntuu, että elämä on aina muualla. Rakkauden jano ja täyttymättömät odotukset rytmittävät ihmissuhteita. Eletään murroskautta, koska maatila ei ole enää kannattava. Professori ehdottaakin tilan myymistä ja myyntitulon sijoittamista osakkeisiin, vaikka se merkitsisikin monelle ihmiselle kodin menettämistä. Yhteys nykyaikaan on ilmeinen: ihmiset yrittävät pärjätä työ- ja talouselämän nopeassa muutoksessa, jossa vanhat keinot eivät enää toimi. Ovatko koti ja yhteisöllisyys talouden rattaissa vaalimisen arvoiset? Rakentuuko onni jatkuvuudelle vai riskisijoittamiselle? Arvioidaanko saavutuksemme tieteellisinä julkaisuina, rahana vai inhimillisinä tekoina lähipiirissämme?
Esityksessä ihmisten täyttymättömät unelmat ja epäonni rakkaudessa saavat heidät kysymään itseltään, mikä heidän tehtävänsä maailmassa on. Onko heidän työllään oikeasti jotakin merkitystä ja ovatko he oikeutettuja onneen? Ehkä sinäkin mietit Vanja-enon tapaan, oletko elänyt elämäsi viisaasti ja mikä rahan merkitys on ollut elämässäsi.
Näytelmässä eletään periferiassa, mutta toisaalta luonto on lähellä. Näytelmän lääkärihahmo puhuu ja toimii tarmokkaasti metsien monimuotoisuuden puolesta. Tämä tuntui minusta aluksi keinotekoiselta ja luulinkin sitä yritykseksi tuoda näytelmää enemmän nykyaikaan. Yllätyksekseni luin kriitikko Tomas Janssonin arviosta, että huoli metsistä oli jo Tšehovin alkuperäistekstissä, samoin kuin lääkärin pohdinnat siitä, miten tulevat sukupolvet tulisivat arvioimaan senhetkistä luonnonvarojen käyttöä 100 tai 200 vuotta myöhemmin. Huolta metsistä ja biodiversiteetistä on siis tunnettu jo Tšehovin aikaan!
Miten tehtävämme elämässä oikein määräytyvät? Toteutammeko muiden meille asettamia odotuksia vai luommeko jotain aidosti omannäköistä elämässämme? Vanja tuntui omaksuneen hänelle sosiaalisesti määrätyn tehtävän, tilasta huolehtimisen, vaikka se ei tuonut hänelle tyydytystä eikä arvostusta. Esitys antaa ymmärtää, että syrjäseudulla ei ole paljonkaan mahdollisuuksia. Mistä johtuu, että toiset kuitenkin lentävät kauas pois?
Meillä kaikilla on oma mahdollisuuksien maisemamme. Digitalisoituneet työmarkkinat tarjoavat näennäisen rajattomat työmahdollisuudet nyt myös syrjäseuduilla asuville. Monet yrittävät kursia kokoon riittävän toimeentulon osa-aikatöiden ja pätkätöiden parissa. Toisilla on liikaa töitä, toisilla taas liian vähän. Näitä asioita miettiessämme on tärkeää muistaa, että on paljon tekijöitä, joihin emme itse voi vaikuttaa, mutta jotka ohjaavat valintojamme ja kykyämme ylläpitää toivoa elämässä.
Sonja (Daniela Franzell) ja Jelena (Amanda Nyan) löysivät näytelmässä yhteyden toisiinsa hassutellen kylpyammeessa. Kuva: Pette Rissanen / Åbo Svenska Teater
Vaikeisiin kysymyksiin löydettiin näytelmässä vastauksia perivenäläiseen tapaan teen ja vodkan voimin. Tanssi, musiikki ja sauna rentouttivat ja riehaannuttivat. Ne auttoivat ihmisiä löytämään yhteyden toisiinsa, sopimaan kiistoja ja irtautumaan ankeasta arjesta.
Sukupolvien väliset erot elämänarvoissa ja erilainen suhtautuminen koulutuksen tuomaan asiantuntijuuteen olivat myös kiinnostavia teemoja näytelmässä. Vanhemmat ihmiset kuvattiin jo vähän menneisyydessä elävinä. Odotin iäkkäältä Marialta elämänviisauksia, mutta pulmatilanteissa hän vain tarjosi teetä tai syötävää, painoi katseensa ja jatkoi kutomista.
Näytelmän sympaattisin hahmo oli mielestäni Daniela Franzellin esittämä Sonja, sydämellinen ja jalat maassa seisova hahmo. Esityksen lopussa, kun Vanja-eno oli neuvoton maatilan vaikean rahatilanteen takia, Sonjan ohje oli selkeä: ”Vi måste kämpa. Vi måste arbeta.” Sitten Sonja jakoi laskupinon puoliksi Vanjalle ja puoliksi itselleen, ja niin he jatkoivat elämäänsä työtä tehden ja toisiaan tukien. Ihmeratkaisua ei siis löytynyt, vaan eteenpäin täytyi mennä askel askeleelta, yhteistyötä tehden ja oman tehtävän tarkoitukseen uskoen.
Esitys Åbo Svenska Teaterissa oli paluu teatterin taikamaailmaan pitkän koronatauon jälkeen. Itse teatteritalo on sisältä sokkeloinen ja arvoituksellinen, kaunis kuin koru. Näytelmä sai minut ja seuralaiseni tuntemaan, että olimme mukana Vanjan seurueessa talossa maalla ja jaoimme näiden syvästi inhimillisten hahmojen kanssa erilaisia tunteita ja riipaisevia kokemuksia. Esitys toimi minulle vahvana todisteena myös siitä, että taide antaa välineitä oman elämäntilanteen ja uran uudelleenarviointiin. Taide vapauttaa mielen, avaa uusia näkymiä ja mahdollistaa syvemmän katseen elämään.
Teksti: Kirsi Linnamäki, työelämä- ja yhteiskuntatiedon opettaja
