YKA Arno Ahosniemi, Kauppalehti
Mikä yhdistää yhteiskuntatieteilijöiden heterogeenistä joukkoa? Mitä annettavaa yhteiskuntatieteilijöillä on liike-elämälle? Entä millainen on uuden aikakauden ammattiyhdistysliike? Näihin kysymyksiin etsimme vastauksia haastattelemalla kahta yhteiskuntatieteilijää, Kauppalehden vastaavaa päätoimittajaa Arno Ahosniemeä ja Vuoden 2016 yhteiskuntatieteilijää, yrittäjä Pauliina Seppälää.
Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry (YKA) täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Sen kunniaksi Duunitori julkaisee seitsemän artikkelia, joissa esitellään yhteensä neljätoista yhteiskuntatieteilijää.
Hae YKAn jäseneksi »
Arno Ahosniemelle ei tuota vaikeuksia löytää yhdistävää tekijää yhteiskuntatieteilijöiden heterogeeniselle joukolle: ”Mielestäni kriittinen ajattelu yhdistää porukkaa.” Ahosniemen mukaan yhteiskuntatieteilijä osaa lähestyä kriittisesti asioita ja arvioida niitä ulkopuolisena. ”Yhteiskuntatieteilijä ei ota mitään annettuna vaan aina vähän epäilee, että mitä tähän liittyy”, Ahosniemi tarkentaa ja korostaa, ettei yhteiskuntatieteissä ole yhtä oikeaa totuutta.
Pauliina Seppälän mielestä yhteiskuntatieteilijöitä yhdistävä tekijä on vahva yhteiskunnallinen eetos. ”Kun lukee sen määrän yhteiskuntateoriaa ja -tutkimusta, niin kyllähän se perustavanlaatuisesti maailmankuvaan vaikuttaa”, hän sanoo. Yhteiskuntatieteilijällä on hyvä ymmärrys ihmisistä, ihmisryhmistä ja sosiaalisista rakenteista. Ideologiaan kuuluu Seppälän mukaan myös itsenäisyys ja sivistyneisyys.
Yksi yhteiskuntamme vahvuus on se, että meillä on hyvät virkamiehet, jotka ovat korkeasti koulutettuja ja joilla on hyvä työmoraali. – Arno Ahosniemi
Ahosniemi pitää itseään melko tyypillisenä yhteiskuntatieteilijänä siinä mielessä, että hän työskentelee monien yhteiskuntatieteilijöiden tavoin toimittajan ammatissa. Epätyypillinen hän on siksi, että päätoimittajan roolissa hän on samalla liikemies. Kauppakorkeakoulussakin hetken opiskellut Seppälä puolestaan katsoo olevansa arvomaailmaltaan tyypillinen mutta taustaltaan ja valinnoiltaan epätyypillinen yhteiskuntatieteilijä.
Ahosniemelle toimittajan työ ei ollut kutsumus vaan hänestä piti tulla virkamies. ”Olin tavattoman kiinnostunut politiikasta jo hyvin nuorena”, hän toteaa. Ahosniemi valittiin Mäntsälän kunnanvaltuustoon 18-vuotiaana. Samana vuonna hän pääsi opiskelemaan valtiotieteitä. Opiskeluaikoina hän pyrki ulkoministeriöön töihin muttei tullut valituksi. ”Ehkä arvioitiin, että olen turhan anarkistinen luonne”, Ahosniemi sanoo ja myöntää itsekin epäilleensä sopivuuttaan virkamieheksi. Toimittajan työ alkoi samalla kiinnostaa suuresti. ”Se on paljon vapaampaa ja sopi minulle paremmin”, hän toteaa ja kertoo alan silloisen työllisyystilanteenkin vaikuttaneen uravalintaansa. Yhteiskuntatieteilijän koulutus synnyttää hyvän pohjan toimittajan uralle. Ahosniemi nostaa esille erityisesti poliittisen historian, joka on kirjojen lukemista ja niistä kirjoittamista. ”Kirjoittamisen taito tuleekin pitkälti opintojen kautta”, hän summaa.
(Artikkeli jatkuu kuvan alapuolella.)
Yrittäjä Pauliina Seppälä pitää sosiaalista mediaa verrattomana yhteiskunnallisen luomisen työkaluna. (Kuvaaja: Vesa Laitinen)
Seppälä lienee harvoja yhteiskuntatieteilijöitä, jotka eivät kirjoittaneet ylioppilaskirjoituksissa reaalia. Lähtökohdista kertoo myös se, ettei hänellä ollut lukiossa aavistustakaan, mitä esimerkiksi sosiologia tarkoittaa. Seppälä ei halunnut lokeroida itseään tai tulla lokeroiduksi. ”Minulla oli kauhea vimma luoda uutta ja tehdä itse”, hän sanoo viitaten esimerkiksi myöhempiin taideopintoihinsa. Eikä yrittäjäksi lähteminenkään ollut yhteiskuntatieteilijälle tyypillisin ratkaisu. Sosiaalinen media on ollut Seppälän uralla mullistava tekijä: ”Ennen sitä ei ollut vastaavia yhteiskunnallisen luomisen työkaluja kuin nyt on”, hän muistuttaa. Nykyisessä työssään Seppälä rakentaa yhteisöjä ja digitaalisia palveluita. Isoimmat hankkeet ovat joukkorahoituspalvelu Mesenaatti.me ja naapurustojen sosiaalinen media Nappi Naapuri.
Ahosniemi näkee yhteiskuntatieteilijät rohkeina. ”Se on rohkeutta, että osataan kyseenalaistaa”, hän perustelee ja nostaa esille toimivan tiedeyhteisön, joka antaa yhteiskuntatieteilijöille eväät mielipiteidensä ilmaisemiseen ja yhteiskunnan kehittämiseen. Se, missä yhteiskuntatieteilijät eivät vielä ole parhaimmillaan, on rohkeus tehdä bisnestä. ”Yhteiskuntatieteilijät ovat hyviä siinä, että miten kakkua jaetaan”, Ahosniemi näpäyttää. Se, kuinka myydään suomalaista osaamista ulkomaille ja hankitaan lisää verotuloja, on yhteiskuntatieteilijöille vieraampaa.
Salli itsellesi myös nopeaa toimintaa ja mukana olemista ilman, että koko ajan joutuu kritisoimaan omaa tekemistään. –Pauliina Seppälä
Seppälä on osoittanut rohkeutta välttelemällä ”järkeviä uria” ja menemällä taidekouluun aikuisiällä. Pahin peikko on ollut se, että joutuisi tekemään jotakin, mikä ei ole kiinnostavaa. Yrittäjyys on jatkuvaa riskinottoa, mutta vision tavoittelu ja mahdollisuuksien näkeminen riskien sijaan ovat kantaneet pitkälle. ”Rohkeutta on myös tehdä asioita julkisesti ja isosti huudellen ennen kuin oikeasti osaa tehdä niitä”, hän lisää.
Rohkeimpana tekonaan Ahosniemi pitää pikaista lähtöä Brysselistä Pohjalaisen päätoimittajaksi Vaasaan vuonna 2009. Rohkeutta osoitti myös paluu Kauppalehden uutispäätoimittajaksi myöhemmin samana vuonna. ”Olin valmis tekemään nopeita ratkaisuja, kuten nykyään työelämässä tarvitsee. Kun näet tilaisuuden, niin siihen pitää tarttua”, hän toteaa.
Seppälän mukaan yhteiskuntatieteilijät ovat aktiivisia keskustelijoita sosiaalisessa mediassa. Silti vieläkin on varaa parantaa niin osallistumisen kuin itsekriittisyydestä luopumisenkin saralla. ”Yhteiskuntatieteilijät ovat sosiaalisuuden asiantuntijoita, joiden pitäisi olla uudessa digitaalisessa sosiaalisuudessa ykkösymmärtäjiä eikä jäädä teollisen ajan yhteiskuntien ymmärtäjiksi”, Seppälä korostaa. Yhteiskuntatieteilijöiden tulisikin olla miettimässä vaihtoehtoista visiota – tietynlaista digitaalista hyvinvointiyhteiskuntaa – tilanteessa, jossa kaikki digitalisoituu vauhdilla ja jossa ihmiset pystyvät helposti organisoitumaan ja verkostoitumaan sosiaalisessa mediassa.
Kauppalehden vastaava päätoimittaja Arno Ahosniemi kannustaa yhteiskuntatieteilijöitä ilmaisemaan näkemyksiään vielä nykyistäkin rohkeammin – kunhan tietää mistä puhuu. (Kuva: Vesa Laitinen)
Ahosniemen mielestä yhteiskuntatieteilijät näkyvät yhteiskunnallisessa keskustelussa melko hyvin, ”päivystävien dosenttien” rinnalla. Vaikka Ahosniemi arvostaakin niitä, jotka pystyvät argumentoimaan uskottavasti tutkimustensa perusteella, hän kannustaa yhteiskuntatieteilijöitä kärjistämään sanomisiaan ja miettimään, millaiset viestit uppoaisivat parhaiten suureen yleisöön. ”Sekin on tärkeää, ettei mennä joka asiasta lausumaan vaan pysytään siinä, mistä tiedetään”, hän lisää.
YKAn jäsenistä vain 18 prosenttia työskentelee yrityksissä. Ahosniemi kannustaakin yhteiskuntatieteilijöitä hakeutumaan yksityisen sektorin tehtäviin. Esimerkiksi kansalaisjärjestössä työskennellyt yhteiskuntatieteilijä voi olla tärkeä voimavara silloin, kun yrityksessä pohditaan vaikkapa maineeseen liittyviä kysymyksiä. Paljon yritysten päättäjiä kohdannut Ahosniemi uskaltaa väittää, että suurin osa suomalaisesta liike-elämästä toimii erittäin eettisin perustein. ”Kun elämme sosiaalisen median aikaa, niin ylilyönnit iskevät niin nopeasti silmille, että on pakko toimia ohjeiden mukaan”, hän perustelee. Taannoinen United-lehtoyhtiön tapaus on hyvä esimerkki siitä, mihin piittaamattomuus voi johtaa. Yksityisellä puolella työskentely ei siis ole häpeä. ”Miksi pitäisi ajatella niin, että raha on hyvää vasta sen mentyä julkisen kassan kautta?” Ahosniemi kysyy.
Kaikenlaisessa työssä on muistettava asiakas – hallinto on aina ihmistä varten. – Arno Ahosniemi
Seppälän mielestä vaihtuvuutta julkisen ja yksityisen sektorin välillä saisi olla nykyistä enemmän. ”Ihmisiin suhtaudutaan liian ennakkoluuloisesti heidän taustojensa perusteella”, hän kritisoi ja jatkaa: ”Jos sinulla on ollut pitkä ura yliopistolla, niin katsotaan, että et ole käytännön ihminen. Tai jos olet ollut töissä yrityksessä, niin katsotaan, että et sinä tänne järjestöön sovi.” Yhteiskuntatieteilijältä olisi hyvä löytyä poikkitieteellistä ajattelua. ”Vaaditaan kykyä sovittaa omat näkemykset yhteen muiden alojen toimijoiden kanssa, jotka eivät välttämättä osaa käyttää samoja käsitteitä tai keskustella samalla tavalla kuin yhteiskuntatieteilijä”, Seppälä valottaa.
Ahosniemen mielestä osaamisen laajentaminen liiketoiminnallisiin asioihin parantaisi yhteiskuntatieteilijöiden asemaa työmarkkinoilla. Kauppalehden selvitysten mukaan suurin osa suomalaisten pörssiyhtiöiden toimitusjohtajista on diplomi-insinöörejä tai kauppatieteilijöitä. Ahosniemen mukaan yritysjohtajilta kuitenkin puuttuu etenkin säännellyllä sektorilla tuiki tärkeä politiikan prosessien ymmärtäminen. Siksi hyviltäkin vaikuttavien hankkeiden kaatumista kummeksutaan. Ahosniemi on viime aikoina itsekin päivittänyt kauppatieteellistä osaamistaan, mutta pitää yhteiskuntatieteistä tulevaa teoreettista pohjaa korvaamattomana. ”Keski-ikäistenkin ihmisten kannattaa kehittää osaamistaan kouluttautumalla lisää. Väitän, että se ei ikinä mene hukkaan”, hän kannustaa.
Kysymys siitä, millainen olisi uuden ajan ay-liike, saa Ahosniemen mietteliääksi. ”Voisin siirtyä paremmin palkattuihin hommiin, jos pystyisin tuon ratkaisemaan”, hän toteaa pilke silmäkulmassa. Ahosniemen mielestä jäsenistölle on tarjottava palveluita, joita se todella tarvitsee. Tämä edellyttää aktiivista dialogia. Ahosniemi povaa ammattiyhdistysliikkeelle seuraavia rooleja tulevaisuudessa:
Artikkelin kuvat: Vesa Laitinen
Arno Ahosniemi:
Pauliina Seppälä:
Hae oheisen linkin kautta!
